Kotivara on osa arjen hallintaa

Lukuaika: 4 min.

Kun yhteiskunnan perustoiminnot jostain syystä häiriintyvät, vastuunkantoa tilanteesta odotetaan myös kansalaisilta. Suomalaisia kannustetaan pärjäämään häiriötilanteissa kolmen vuorokauden ajan omin avuin ja huolehtimaan myös apua tarvitsevista läheisistään.

Keväällä 2018 Ruotsissa jaettiin joka kotiin valtion julkaisema ohjekirjanen, jossa annetaan käytännön ohjeita häiriö- ja poikkeustilanteiden varalle. Häiriötilanteita ovat esimerkiksi sääilmiöistä kuten myrskyistä johtuvat sähkökatkot ja tietoturvahyökkäykset, poikkeustilanteita puolestaan sotilaalliset kriisit.

Suomessa ei ole toteutettu samanlaista joka kotiin kohdistuvaa kampanjaa, vaan kotitalouksien omatoimisesta varautumisesta on viestitty muilla tavoin paljolti järjestöjen toimesta. Valtio on lisäksi julkaissut kansalaisviestintää sähkökatkoihin varautumisesta ja sähkönjakelun keskeisyydestä yhteiskunnan toiminnan kannalta.

Sekä Suomessa että Ruotsissa asukkailta odotetaan arjen katkaisevissa häiriötilanteissa ensi alkuun pärjäämistä omin avuin. Näin viranomaisilla on aikaa reagoida tilanteeseen, hoitaa tärkeimpiä tehtäviään ja järjestää apua, kuten vedenjakelua. Suomessa viestitään, että kotitalouksilla tulisi olla kolmen vuorokauden kotivara, eli niiden tulisi pärjätä omillaan häiriötilanteen alussa 72 tuntia.

Kuva: Suomen Pelastusalan keskusjärjestö

 

Häiriötilanne tuo näkyväksi arjen rutiinit ja toistot

Kotivara tarkoittaa riittävää määrää pullotettua tai säiliöissä olevaa vettä, säilyviä ruokia, käteistä rahaa, paristoja, patteriradiota ja muita varmuusvarastoja, joilla pärjää esimerkiksi sähkökatkon aikana. Martat, yksi Suomen vanhimmista kotitalousneuvontajärjestöistä, korostaa arkista näkökulmaa: kotivaralla pärjää, jos vaikka sairastuu ja ei muutamaan päivään pääse ruokakauppaan. Suomen pelastusalan keskusjärjestö puolestaan viestii 72 tunnin pärjäämisestä omin avuin ja painottaa enemmän yhteiskunnallisia häiriötilanteita. Keskeistä järjestöjen viestinnässä on, että kotivarasta huolehtiminen on osa arjen hallintaa ja kulutustarpeisiin varautumista.

Kotitalouksien varautuminen häiriötilanteisiin on aihepiiri, jossa kiteytyy monta yhteiskuntatieteellisesti mielenkiintoista teemaa. Häiriötilanteiden harjoittelemisen kautta tulevat näkyväksi arjen rutiinit ja toistot, joiden varassa kulutus, tuotanto, arjen uusintaminen sekä sosiaaliset suhteemme ja läheisverkostomme lepäävät. Häiriötilanteisiin varautumiseen liittyvät myös infrastruktuurin rytmit, eli yhteiskunnan toimimisen kannalta olennaiset palveluiden ja rakenteiden järjestelmät ja niiden aikataulut.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Foto Roos

Kotitalouksien varautumisen muodot riippuvat paljon sijainnista ja infrastruktuurista: tutkimuksen mukaan haja-asutusalueilla ollaan usein paremmin varautuneita kuin kaupungeissa. Haja-asutusalueilla kotivaraa löytyy useammin valmiina, koska ei ole tavatonta, että myrskyt, tykkylumi tai muut syyt, yleensä luonnonilmiöt, aiheuttavat sähkökatkoja ja arjen rutiinien ja rytmien katkeamista. Saman tutkimuksen mukaan miehet ovat tietoisempia varautumisesta ja paremmin varusteltuja arjen häiriötilanteisiin kuin naiset. Toisaalta naiset ovat elintarvikehuollon osalta paremmin varautuneita.

Suomessa useat eri järjestöt järjestävät vapaa-ajan turvallisuuskursseja, joista osa on suunnattu erityisesti naisille. Aloitin hiljattain etnografisen tutkimuksen naisille suunnatusta valmius- ja turvallisuuskoulutuksista, joissa järjestäjänä toimii Naisten valmiusliitto. Liitto on perustettu 1990-luvun lopulla ja siihen kuuluu yksitoista jäsenjärjestöä. Tämä järjestötoiminnan osa-alue heijastaa osaltaan kansalaisten välistä sukupuolen mukaan järjestäytynyttä yhteiskunnallista työnjakoa suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Turvallisuustyönjaon sukupuolittunut luonne

Miesten yleisen asevelvollisuuden ja siihen kuuluvan koulutuksen vuoksi on kansalaisten välinen yhteiskunnallinen turvallisuustyönjako Suomessa vahvasti sukupuolittunut. Miespuoliset Suomen kansalaiset on velvoitettu suorittamaan ase- tai siviilipalvelus 30 ikävuoteen mennessä.

Alle 30-vuotiailla aikuisilla naisilla on puolestaan mahdollisuus hakeutua vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana naisten vapaaehtoinen asepalvelus on tuottanut yhteiskunnallista muutosta, ja jako miespuolisiin reserviläisiin ja naispuolisiin siviileihin ei ole yhtä selkeä kuin ennen 1990-luvun puoliväliin asti.

Maanpuolustusorientoituneen kansalaistoiminnan kentällä kansalaisille on tarjolla erilaisia kouluttautumisen ja osallistumisen muotoja, jotka jäsentyvät pitkälti asepalveluksen suorittamisen, sukupuolen ja iän mukaan. Järjestökentällä tapahtuvaa vapaaehtoistoimintaa on kaikenikäisille aikuisille, sekä naisille että miehille, joskin osa tästä toiminnasta on suunnattu naisille osallistumiskynnyksen madaltamiseksi. Valtio tukee maanpuolustussuuntautunutta kansalaisjärjestötoimintaa ja esimerkiksi antaa käyttöön tiloja ja varusteita.

 

Naiset turvallisuustaitoja kartuttamassa

Naisten valmiusliiton koulutuksia on järjestetty parinkymmenen vuoden ajan ja ne  ovat olleet suosittuja jo pitkään. Koulutusviikonloppujen aihepiirien valikoima on laaja: kursseja on maastossa pärjäämisestä ja ensiaputaidoista sähköttä selviämiseen ja kyberturvallisuuteen. Osallistujat ovat eri ikäisiä suomalaisia naisia eri puolilta maata, painottuen keski-ikäisiin ja sitä iäkkäämpiin naisiin.

Kursseille osallistuminen on koulutettaville yhtäältä vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastustoimintaa, toisaalta turvallisuus- ja kansalaistaitojen kartuttamista. Kurssit järjestetään vapaaehtoisvoimin, joten niiden järjestäminen on myös vapaaehtoinen johtamisharjoitus. Kurssien käytännöt ja aineellinen maailma luovat useimpien osallistujien arjesta erillisen ympäristön ja samankaltaisuutta osallistujien välille: kurssit järjestetään useimmiten varuskunta-alueilla ja niiden ajaksi pukeudutaan Puolustusvoimilta lainaksi saatuihin maastopukuihin ja muihin varusteisiin.

Kuva: Suomen Pelastusalan keskusjärjestö

Eräs useita kertoja toteutettu kurssi käsittelee pärjäämistä pitkittyneen sähkökatkon aikana. Olin havainnoimassa tällaista kurssia, jossa paneuduttiin kotitalouksien omatoimiseen varautumiseen. Aihetta käsiteltiin viikonlopun aikana noin 30 kurssilaisen kesken. Ohjelma oli tiivis: kahden vuorokauden ajan oli tietoiskuja, ryhmätöitä ja käytännön harjoituksia. Puhujina olivat muiden muassa varautumisjärjestön asiantuntija ja lähellä sijaitsevan suurehkon kaupungin riskienhallinnasta vastaava viranomainen. Ryhmätöissä käsittelimme esimerkiksi kotivaran koostumusta. Harjoittelimme myös alkusammutusta sekä trangian ja aggregaatin käyttöä.

 

Kyvykkään kansalaisen vastuu toisista

Läheisverkostojen ja huolenpidon teema liittyy myös kotitalouksien varautumiseen. Havainnoimallani kurssilla käsiteltiin omatoimisen varautumisen ja kotivaran ylläpitämisen lisäksi vastuuta kanssaihmisistä. Kurssin keskusteluissa oman kotitalouden jäsenistä huolehtimista pidettiin itsestään selvänä. Tämän lisäksi keskusteluissa nousivat esiin työpaikan, esimerkiksi hoivalaitoksen asukkaat sekä kuvitteellinen, kenen tahansa naapurissa yksin asuva iäkäs henkilö, ”naapurin Hilma”, jonka pärjäämistä tulisi myös pitää silmällä.

Häiriötilanteisiin liittyvään huolenpitoon kiinnitetään huomiota niin ikään järjestökentän julkaisussa (s. 21):

Omatoiminen varautuminen ei ole omaan kotiin linnoittautumista kotivaran äärelle, vaan siihen voidaan ajatella kuuluvan erilaisia taitoja ja soveltamiskykyä.  Omatoiminen varautuminen on myös auttamisen osaamista ja toisista välittämistä. Häiriötilanteen tullen jokaisella on vähintäänkin moraalinen velvollisuus auttaa myös muita.

Näissä näkökulmissa korostuu toimintakykyisten aikuisten velvollisuus olla jättämättä heitteille esimerkiksi ikänsä tai terveytensä puolesta toimintakyvyltään rajoittuneita.

Vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä annettava koulutus sekä arjen turvallisuuteen liittyvä kansalaisviestintä sisältävät ihanteen kyvykkäästä kansalaisesta. Mahdollisessa häiriötilanteessa arjen perustoiminnot sekä yhteiskunnan haavoittuvimmista jäsenistä kuten lapsista ja vanhuksista huolehtiminen ovat tällaisten toimintakykyisten aikuiskansalaisten varassa. Naisjärjestöjen koulutuksissa korostuvat arkiset turvallisuustaidot, kuten kotivara ja ensiapu, ja lisäksi niissä on esillä hoivan, huollon ja henkisen tuen kaltaisia naistyypillisiä osaamisalueita.

Havainnoimissani koulutuksissa pääsin tarkastelemaan lähietäisyydeltä yhtä yhteiskunnan turvallisuustyönjaon ilmentymää, naisjärjestöjen turvallisuuskoulutusta naisille. Koulutuksissa ja materiaaleissa välittyy ajattelutapa, jonka mukaan aikuisen yksilön elämänkulussa kartuttama  osaaminen ja oma kyvykkyys velvoittavat huolehtimaan toisista: toimintakykyiset ja pärjäävät kansalaiset ovat viime kädessä vastuussa muista. Toimiva ja palautumiskykyinen yhteiskunta edellyttää siis kykyä yhteistoimintaan sekä huolenpitoa toisista ihmisistä.

 

Linda Hart (VTT) työskentelee tutkijana TAHTO2-tutkimushankkeessa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksessa. Sähköpostiosoite: linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

 

Lähteitä

Jalas, M., Rinkinen, J. ja Silvast. A. (2015) Infrastruktuurit järjestävät aikaa. Teoksessa Anttila, A-H., ym: Ajassa kiinni ja irrallaan: Yhteisölliset rytmit 2000-luvun Suomessa.

Tallberg, T. (2017) Yhteiskunnallinen turvallisuustyönjako: Miten tutkia maanpuolustusta toimintana ja sosiaalisina suhteina? Teoksessa Tallberg T,. ym. (toim.): Puolustuslinjalla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Lukuaika: 4 min.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

 

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

 

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street
Jamie Street/Unsplash

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

 

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

 

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

 

VTT Linda Hart työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414