Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Mielen sairauksien syitä on etsitty viimeaikaisessa tutkimuksessa muun muassa ihmisen geeniperimästä. Kaikki ei kuitenkaan palaudu perimään: kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisessa ja hoidossa läheissuhteilla on merkittävä rooli. Tutkija Lotta Hautamäki keskusteli aiheesta Kaisa Kivipuron kanssa.

 

Lotta Hautamäki, miten perhe ja muut läheissuhteet liittyvät yksilön mielenterveyshäiriöön?

Mielenterveyteen vaikuttavat sekä ihmisen biologia että ympäröivä kulttuuri, jotka molemmat välittyvät yksilöön esimerkiksi perheen kautta.

Vanhempamme tarjoavat geenit, joista ominaisuutemme muodostuvat. Kohtu tarjoaa sikiöaikaisen ympäristön, jolla on nykytiedon valossa suuri merkitys mielenterveyteemme. Lisäksi perhe ja muut läheiset ovat osa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka muovaa mielenterveyttämme jokaisessa elämänvaiheessa. Läheisillä on suuri merkitys myös tiettyjen mielenterveyshäiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa.

Mitä mielenterveyssairauksien synnystä tiedetään?

Tutkimustieto kertoo, että mielenterveyshäiriön puhkeaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kyse on monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta muodostuvasta psykofyysisestä tilasta, joka kaiken lisäksi muodostuu jokaisella sairastuneella eri tavalla.

Tutkimuksissa on aika ajoin saatu tietoa siitä, mitkä tietyt geenit ovat mukana esimerkiksi bipolaariseen eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastumisessa. Yksilön perimästä ei kuitenkaan voida päätellä, tuleeko hän mahdollisesti sairastumaan mielenterveyshäiriöön. Vaikka yksilö kantaisi geeniperimässään mielensairauteen mahdollisesti altistavia geenejä, sairastumiseen vaaditaan jokin laukaiseva tekijä, joka voi olla vaikkapa vaikea stressitilanne tai suuri elämänmuutos.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi perustuu vertailuun yksilön oireiden ja diagnostisten kriteereiden välillä. Jotta diagnoosiksi voi saada kaksisuuntaisen mielialahäirön, täytyy tautiluokituskäsikirjoissa määriteltyjä oireita olla tietyllä aikavälillä tietty määrä riippumatta siitä, millainen perimä ihmisellä on.

Miksi kuitenkin mielenterveyshäiriöiden yhteydessä puhutaan paljon perimästä?

Mielenterveyshäiriöiden on huomattu kulkevan suvuittain. Erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä voidaan puhua ylisukupolvisuudesta, koska se on vahvasti yhteydessä vanhempien sairastavuuteen. Tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, kun asiaa on tutkittu muun muassa kaksostutkimusten avulla. Sen sijaan periytymisen mekanismia ei tunneta eikä tiettyjä geenivirheitä mielenterveyshäiriöiden takana ole löydetty.

Millaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään mielenterveyshäiriöiden syntymekanismeihin liittyen?

Tällä hetkellä Suomessakin tehdään mielenkiintoista tutkimusta, jossa selvitetään kuinka sikiöaikainen ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia ominaisuuksia lapsella on syntyessään. Äidiltä ja isältä saamiemme geenien lisäksi myös ympäristö, jossa kasvamme ja kehitymme etenkin sikiöaikana, vaikuttaa ominaisuuksiimme. Näin ollen jo ennen syntymää on tapahtunut paljon, joka vaikuttaa mielenterveyteemme tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä tiedetään, että äidin raskauden aikainen vahva stressi tai masennus vaikuttaa syntyvän lapsen aivojen kehitykseen ja psyykkiseen oireiluun. Mekanismia tälle yhteydelle ei kuitenkaan vielä tunneta.

Lisäksi niinkin kummalliselta tuntuva asia kuin suolistomme bakteerit vaikuttavat mielenterveyteemme. Tietynlainen suolistomikrobikanta voi joko tukea tai häiritä mielenterveyttä. Nykytiedon valossa arvellaan, että tämä suolisto–aivoyhteys välittyy vagushermon ja monimutkaisten hormonaalisten välitysten kautta.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavalla tai toisella periytyvää, niin pitäisikö sairastuneiden ottaa se huomioon, kun harkitaan lasten hankkimista?

Itselleni oli yllättävää, että mielenterveyshäiriöiden periytymistä koskevaa pohdintaa ei juurikaan näkynyt esimerkiksi keskustelupalstoilla, joita analysoin omassa tutkimuksessani.

Toisaalta koska emme tiedä miten kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy, ei olisi eettistä vaatia sairastuneita harkitsemaan omaa lisääntymistään vain siksi että sairaus kulkee suvussa. Perinnöllinen alttius ei mitenkään väistämättä johda kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, sillä mikään mielenterveyshäiriö ei johdu ainoastaan ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista.

Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava olla hyvä vanhempi?

Kyllä voi, samalla tavalla kuin mitä muuta tahansa sairautta poteva ihminen voi olla hyvä vanhempi. Toki voi olla yksilöitä ja tilanteita, joissa vanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu. Lähtökohtaisesti kuitenkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen ja elämäntapojen avulla. Olennaisempaa on varmistaa  sairastuneelle riittävän hyvä hoito ja tuki, jotta sairaus pysyy kurissa.

Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa sairastuneen lähipiiriin?

Voitaneen sanoa, että jos oireet eivät ole hallinnassa, ihmissuhteet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa ovat keskimäärin raskaampia. Maniaan ja hypomaniaan voi liittyä riskikäyttäytymistä ja hyvin spontaania toimintaa, jolloin rakastutaan, petetään, matkustetaan yllättäen, irtisanoudutaan, tehdään yrityskauppoja tai muita elämään muuten suunnittelemattomia tai kuulumattomia tekoja. Elämä manian aikana voi olla läheiselle hyvin vaikeaa, kun itselle tuttu henkilö radikaalisti muuttuu.

Joillekin jo nuorena sairastuneille ei välttämättä koskaan ehdi muodostua läheisiä ihmissuhteita. Voi olla, että elämä ei ole missään vaiheessa riittävän tasapainossa niiden muodostumiseksi, tai mielenterveyshäiriöön liittyvä stigma eli negatiivinen sosiaalinen leima syrjäyttää ihmisen muiden joukosta.

Vanhemman hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tehdä elämästä arvaamattoman. Stigma vaikuttaa tässäkin, eikä ongelmaa haluta näyttää ulkopuolisille. Kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tuoda perhe-elämään samankaltaista huolta, pelkoa ja vaikenemista kuin alkoholismi, eikä ole poikkeuksellista, että sairastuneella on myös ongelmia päihteiden kanssa.

Mikä asema sairastuneen lähimmäisillä on sairauden hoidossa?

Maanisessa vaiheessa sairastuneella itsellään on harvoin sairaudentuntoa, jolloin hoitoon hakeutuminen siirtyy usein puolison, vanhemman tai ystävän tehtäväksi.

Läheisellä on myös erityinen merkitys diagnoosia tehtäessä. Koska sairauden diagnosointi usein viivästyy vuosia tai jopa vuosikymmenen, sairastuneen historiaa käydään läpi oireiden tunnistamiseksi. Sairastuneen omat muistikuvat sairausjaksoista voivat olla hataria, jolloin läheisen avulla pyritään paikantamaan menneisyydestä oireilua, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden itsetarkkailuun on kehitetty mielialapäiväkirja, jonne kirjataan päivittäin tuntemuksia oireista ja mielialasta. Joskus läheiset otetaan myös mukaan oireiden tarkkailuun. Olen nähnyt lomakkeen, jolla aikuinen potilas ja hänen läheisensä voivat sopia, että läheinen on oikeutettu puuttumaan sairastuneen elämään tiettyjen oireiden ilmaannuttua.

Vaikka läheisten osallistamisella diagnosointiin ja sairauden hoitoon tarkoitetaan hyvää, on tärkeää miettiä, missä menevät potilaan itsemääräämisoikeuden rajat ja kuinka paljon läheisiä voidaan velvoittaa osallistumaan hoitoon.

Samoja kysymyksiä nousee esiin esimerkiksi muistisairaiden omaishoidon yhteydessä, eikä niihin ole patenttiratkaisuja. Tärkeää olisi, että sairastuneella olisi pysyvä ja hyvä hoitosuhde terveydenhuollossa eikä omaisen tarvitsisi kuormittua hoidosta.

Mikä merkitys mielenterveyshäiriöistä tehdyllä uudella tutkimuksella on sairastuneille?

Aikaisemmin se, että jokin sairaus kulkee suvuissa, on nähty pakottavana kohtalona yksilölle, mutta uusi perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta avaava tutkimus vähentää tätä taakkaa.

Mielenterveyshäiriö ei ole kenenkään kohtalo ja oireiden hallinnassa voidaan tehdä paljon, vaikkei sairauksien biologiaa vielä täysin tunneta.

Tieto vähentää häpeää myös sairastuneen läheisten osalta, ja auttaa kaikkia tulemaan toimeen esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Henna Koponen Photography ja Pixabay

Lotta Hautamäki on tutkinut lääketieteen ja hoidon yhteiskunnallisia vaikutuksia etenkin psykiatriassa. Häntä kiinnostaa vuorovaikutus tutkimustiedon, hoitotyön ja potilaiden kokemusten välillä. Tätä kysymystä hän tarkasteli väitöskirjassaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tarjoaman esimerkkitapauksen valossa. Hautamäen kirjoituksen psykiatrisen diagnostiikan epävarmuudesta voi lukea täältä. Tulevaisuudessa Hautamäki haluaa perehtyä ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitykseen terveydelle.

Inhimillinen tekijä -ohjelman jaksossa nimeltä Tuhat ja yksi ajatusta voi kuulla ihmisten kokemuksista ja mielenterveyshäiriöiden merkityksestä läheissuhteissa.

 

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:
(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.
(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.
(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Monimutkainen äitiys

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

 

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

 

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

 

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdäänJoka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Aku Rissanen