Yksin, muttei yksinäinen?

Lukuaika: 3 min.

Yksinäisyys on noussut poliittisten keskustelujen teemaksi ainakin meillä Suomessa. Yksin asumisen lisääntyminen ei välttämättä tarkoita, että yksinäisyyttä kokevia ihmisiä olisi aikaisempaa enemmän.

Yksin asuminen on länsimaissa yleisempää kuin koskaan aikaisemmin. Eniten yksin asutaan suurissa kaupungeissa. Sosiologi Erik Klinenberg kuvaa teoksessaan Going Solo (2012) yksin asumisen ilmiötä Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Vielä vuonna 1950 vain 22 prosenttia amerikkalaisista aikuisista oli naimattomia. Tällä hetkellä jo yli 50 prosenttia Yhdysvaltojen aikuisväestöstä elää avioliiton ulkopuolella ja 28 prosenttia kotitalouksista on yhden hengen talouksia. Vastaavasti Suomessa yhden hengen talouksia oli 42 prosenttia kaikista kotitalouksista vuonna 2014.

Klinenberg pitää yksin asumista jopa oman aikamme huonoiten ymmärrettynä ilmiönä. Kirjan keskeisin väite on, että yksin asuminen on tullut jäädäkseen. Yksin asuvien ryhmä kasvaa koko ajan ja se tulisi huomioida myös poliittisessa päätöksenteossa omine erityistarpeineen.

Yksin asumisen lisääntymiseen vaikuttavia syitä Klinenberg luettelee useita. Länsimaissa vaurastuminen ja sosiaaliturvan kehittyminen ovat luoneet entistä paremmat edellytykset yksin asumiselle: ihmisillä on yksinkertaisesti varaa asua yksin. Toisaalta ihmisillä on varaa tehdä monia muitakin asioita, joita emme kuitenkaan välttämättä tee.

Klinenberg herättääkin meitä pohtimaan, miksi hyvinvointivaltioiden hyväosaiset haluavat käyttää lisääntynyttä valinnanvapauttaan ja turvallisuuttaan juuri valitsemalla eristäytymisen muista ihmisistä. Itse hän selittää ilmiötä arvoilla. Yksilönvapaus, itsemääräämisoikeus ja itsensä toteuttaminen ovat arvoja, joita voi toteuttaa yksin asumisen kautta. Lisäksi naisten ja miesten yhteiskunnallisen aseman tasa-arvoistuminen on mahdollistanut yksin asumisen myös naisille. Klinenbergin mukaan meillä on ylipäätään lupa ja mahdollisuus keskittyä yhä enemmän itseemme. Joillekin se voi tarkoittaa työhön keskittymistä ja uran edistämistä vapaa-ajasta tinkien, toisille taas yhteyden hakemista omaan sisimpään.

Mutta olemmeko me näiden kehityskulkujen seurauksena entistä yksinäisempiä? Yksin asumisen lisääntymiseen liitetään usein huoli lisääntyneestä yksinäisyydestä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yksin asuminen ja yksinäisyys ovat täysin eri asioita. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä myös parisuhteessa eläessään. Toisaalta yksin asuvalla voi olla hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä. Lisäksi parisuhteeton ihminen ei välttämättä asu yksin, eikä yksin asuva välttämättä ole parisuhteeton.

Oman lisänsä kuvioon tuo se, että avioliitto instituutiona on menettänyt merkitystään ja painoarvo on siirtynyt parisuhteeseen (Maksimainen 2014). Nykyään onkin sosiaalisesti odotettua erota mikäli parisuhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi parisuhdeneuvonnassa terapeuttinen ote on keskiössä ja ymmärrys avioliitosta sidoksena jää usein taka-alalle (Maksimainen 2014). Tämä tarkoittaa, että kulttuurimme ei tue pelkästään avioliittoa instituutiona vaan ero, yksin eläminen ja erilaiset ydinperheen ideaalista poikkeavat suhdemallit ovat hyväksyttyjä vaihtoehtoja.

Suomessa aikuisväestön yksinäisyyden kokemuksista on kysytty 90-luvulta lähtien Väestöliiton FINSEX-kyselyssä, jossa on tiedusteltu vastaajien tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvää yksinäisyyden voimakkuutta asteikolla 1–4. Vaikka yksin asuminen on Suomessakin lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana, FINSEX-vastausten perusteella suomalaisten yksinäisyyden ei voida katsoa lisääntyneen. (Kontula 2015.)

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi ihmisiä, jotka kärsivät sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Sosiaalisten verkostojen muodostaminen ja ylläpitäminen vaatii sosiaalisia taitoja ja aktiivisuutta.

Yksin eläminen herättää myös kysymyksiä toimeentulosta ja taloudesta. Klinenberg ihailee sitä, että Skandinaviassa yksin asumista tuetaan esimerkiksi taloudellisesti. Huomiotta Klinenbergin kirjassa jää kuitenkin se, että Suomessa joka kolmas (32 %) yhden hengen talous on pienituloinen, ja toimeentulotukea saaneista kotitalouksista yksin asuvien osuus oli 72 prosenttia vuonna 2014 (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).

Yksin asuvien joukko ei siis ainakaan Suomessa koostu vain hyvätuloisista, itseään toteuttavista uratykeistä. Klinenbergin esiin tuoma, yksilönvapautta korostava arvojen näkökulma kertoo ehkä jotain yksin asumisen lisääntymisen taustalla vallitsevasta ajan hengestä. Kyse ei kuitenkaan aina ole riippumattomuuden lisääntymisestä, vaan kuten suomalaisia koskevat tilastot osoittavat, myös huono-osaisuudesta – joka voi paradoksaalisesti lisätä riippuvuutta muista.

 

Teksti: Anu Kinnunen

Suomalaisten yksinäisyys -hankkeessa tuotetaan tietoa suomalaisten yksinäisyydestä.

 

Lähteet

Klinenberg, Erik (2012) Going Solo: Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. New York: Penguin Group.

Kontula, Osmo (2015) Yksinäisyys FINSEX-aineistoissa. Esitys Yksinäisyys ja yksinäisyystutkimus Suomessa -seminaarissa Kuopiossa 29.–30.9.2015.

Maksimainen, Jaana (2014) Avioliiton pelastamisesta parisuhteen hoitamiseen: Muodosta sisältöön. Sosiologia 51:2, 123–138.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2015) Toimeentulotuki 2014. Tilastoraportti 27/2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121824856

Follow my blog with Bloglovin