Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

 

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

 

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

 

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

 

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd     

 

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Tutkijat ovat alkaneet kutsua nykyvanhemmuutta intensiiviseksi vanhemmuudeksi. Sillä tarkoitetaan aikaa vievää, asiantuntijoihin tukeutuvaa ja lapsilähtöistä kasvatusta. Auttaako intensiivisen vanhemmuuden tarkastelu meitä ymmärtämään paremmin vanhemmuuden haasteita?

 

Nykyvanhemmuus on monimutkaista, ainakin vanhemmuudesta käydyn julkisen keskustelun perusteella. Kasvatuksen asiantuntijat ja maallikot keskustelevat milloin vanhempien kyvyttömyydestä asettaa lapsille jämäkästi rajoja, milloin kykenemättömyydestä huomioida ja kunnioittaa lasten erityisiä tarpeita.

Keskusteluissa kauhistellaan toisaalta sitä, että lapsilta ei tohdita kieltää mitään. Toisaalta taas tähdennetään, miten lapsia voidaan ohjeistaa lempeän kasvatuksen keinoin käyttämättä lainkaan ei-sanaa.

Lisäksi keskustelua syntyy edelleen muun muassa riittävästä läsnäolosta, lastenhoitoratkaisuista, sisarusten sopivasta ikäerosta, imetyksestä, valmisruuista sekä erilaisista lastenhoitovarusteista ja niiden tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta.     

 

Vanhemmuuden asiantuntijoiden joukko laajenee

Tutkijat ovat alkaneet käyttää nykyvanhemmuudesta nimitystä intensiivinen vanhemmuus. Sillä tarkoitetaan lapsilähtöistä ja asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä, jota vanhemmat tekevät lasten kasvatukseen ja hoivaan liittyen.  

Tutkijoiden mukaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti (esim. Lee ym. 2014). Asiantuntijuuden määrän kasvun ei luulisi tekevän vanhemmuudesta vaikeampaa. Asiantuntijoiden tehtävänähän on kertoa, miten lapsia kannattaa hoitaa, minkä voisi kuvitella helpottavan vanhempien työtä.

Silti vanhemmuus ei vaikuta yksinkertaistuneen asiantuntijatiedon lisääntymisen myötä, pikemminkin päinvastoin. Asiantuntijatiedon moninaisuus saattaa tehdä vanhemmuudesta monimutkaista erityisesti, jos asiantuntijoiden ohjeistukset ovat keskenään ristiriitaisia. Ilmiö on tuttu myös muilla elämänalueilla, esimerkiksi terveyden ja ravinnon alaan liittyvissä aiheissa.    

Ammatillisten asiantuntijoiden, kuten psykologien, lääkäreiden, terveydenhoitajien, ammattikasvattajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien lisäksi vanhemmuuteen liittyviin keskusteluihin osallistuu myös joukko aktiivivanhempia, jotka ovat löytäneet jonkin erityisen ja hyväksi havaitsemansa tavan toimia vanhempana.

13383531_10154105468144002_1081495294_o

Intensiiviset vanhemmat identiteettiään rakentamassa

Aktiivivanhemmat muodostavat  erityisalansa mukaisesti nimettyjä vertaisryhmiä, kuten kiintymyssuhdevanhemmat, kestovaippamyönteiset, imetysmyönteiset tai kantoliinamyönteiset vanhemmat. Vaikka näiden ryhmittymien tavoitteet liittyy lasten hoivaan, ryhmät liittyvät erityisesti vanhempien identiteettiin.

Erilaisten vanhemmusryhmittymien ja asiantuntijuuksien lisääntyminen pakottaa vanhemmat oman toiminnan ja valintojen alituiseen kriittiseen tarkasteluun. Intensiivinen vanhemmuus on nostettu kuvaamaan tätä vanhemmuuteen liittyvää valinta- ja identiteettityötä. Kyse ei siis ole ainoastaan lasten kasvatuksesta, jota kodin ohella toteutetaan esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja koulun yhteydessä, vaan vanhempien ja lasten välisistä suhteista sekä vanhempien identiteetistä (Faircloth ym. 2013).

Aktiiviset ja tietoiset lasten hoivaan liittyvät valinnat ja etenkin kasvatuksen lapsilähtöisyys osoittavat lasten kasvatuksen asiantuntijoiden mukaan vastuullisuutta, joka on intensiivisen vanhemmuuden ytimessä. Asiantuntijat ja vertaisryhmät esittävät lasten kasvatukseen liittyvät valinnat myös usein eksklusiivisina eli toisia valintoja poissulkevina, mikä saattaa tehdä vanhemmuudesta raskasta.

Esimerkiksi lapsen läheisyyden tarpeen ja kehityksen kannalta kantoliina on oivallinen tapa kuljettaa lasta. Joskus lastenvaunut ovat kuitenkin kätevämpi vaihtoehto. Kantoliinan hyödyistä tietoinen vanhempi ei vaunuja käyttäessään kuitenkaan voi tyydyttää lapsen läheisyyden tarvetta, ja tietoisuus tästä voi tuntua lannistavalta.

Sellaisia keskustelunavauksia, joissa nostetaan esiin onnistuneita kokemuksia esimerkiksi imettämisen ja pulloruokinnan yhdistämisestä, tai ylipäänsä lapsen ja vanhempien tarpeiden yhdistämisestä, nähdään harvoin: ne sopivat huonosti yhteen lapsilähtöisen kasvatuksen ja hoivan ihanteen kanssa.    

 

Äitien kasvava vastuu

Asiantuntijoiden määrän kasvun ohella on kiinnitettävä huomiota myös asiantuntijuuden sisältöön, joka on tutkimusten mukaan muuttunut: keskeiseksi on muodostunut vanhemman – erityisesti äidin – ja lapsen välinen suhde (Faircloth ym. 2013). Intensiivinen vanhemmuus onkin luonteeltaan hyvin sukupuolittunutta ja luo paineita nimenomaan äideille (Hays 1996).  

Intensiivisen vanhemmuuden käsitteen avulla tutkijat ovat myös halunneet nostaa esiin nykyvanhemmuuteen liitetyn determinismin, millä tarkoitetaan sitä, että varhaislapsuuden kokemusten ajatellaan määrittävän vahvasti lapsen tulevaisuutta. Varhaislapsuuden kokemusten nähdään tästä näkökulmasta käsin olevan lähes yksinomaan riippuvaisia vanhempien tekemistä valinnoista (ks. Lee ym. 2014.)

Vanhemmat ovat siten paradoksaalisesti sekä vakava riski lapsen kehitykselle että ainoita merkittäviä toimijoita, jotka voivat taata lapsen tasapainoisen kehityksen. Tällainen ajattelutapa vahvistaa intensiivisen vanhemmuuden vaatimusta ja korostaa vanhempien tekemien virheellisten valintojen vakavuutta, mikä voi olla vanhemmalle lamaannuttavaa.     

 

Irti intensiivisyyden kahleista?

Intensiivisessä vanhemmuudessa yhdistyvät siis asiantuntijatieto, refleksiivisyys, lapsilähtöisyys ja vanhempien tietoiset valinnat. Tietoisuus valinnoista on oleellista. Tärkeää on myös, että valinnat perustuvat asiantuntijoiden tai vertaisryhmien esittämiin suosituksiin. Esimerkiksi lapsen sormiruokailua perustellaan lapsentahtisuudella, mikä ilmentää tietoista valintaa.

Tutkijoiden esiin nostamien näkökulmien valossa intensiivisyys tekee vanhemmuudesta hengästyttävää ja raskasta. Onko sitten mahdollista olla välittämättä asiantuntijoiden lausunnoista, eksklusiivisista ryhmittymistä ja polarisoituneista keskusteluista, kuten sosiologi Frank Furedi (2002) raflaavasti vihjaa teoksessaan Paranoid parenting: Why ignoring the experts may be best for your child.   

Tempautuminen irti intensiivisen vanhemmuuden vaateista on mahdollista, mutta hankalaa, koska intensiivisyydestä on tullut yleisesti hyväksytty normi, johon omaa vanhemmuutta peilataan.

Lapsen sormiruokailun perusteleminen vaikkapa vanhempien ruokarauhalla tuntuisi raikkaalta ja radikaalilta tuulahdukselta nykyvanhemmuuden ajoittain tunkkaiselta tuntuvassa ilmapiirissä.

 

Teksti: Ella Sihvonen
Kuva: Ryan McGuire, Gratisography

 

Lähteet:

Faircloth, Charlotte, Hoffmann, Diane M. & Layne, Linda L. (toim.) (2013) Parenting in Global perspective: Negotiating ideologies of kinship, self and politics. London: Routledge.

Furedi, Frank (2002) Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. London: Penguin Books.

Hays, Sharon (1996) The Cultural Contradictions of Motherhood. New Haven and London: Yale University Press.

Lee, Ellie, Bristow, Jennie, Faircloth, Charlotte & Macvarish, Jan (toim.) (2014) Parenting culture studies. Basingstoke: Palgrave.