Hikeä ja aivokemiaa – voiko biologinen selittäminen täydentää yhteiskuntatieteellistä tutkimusta?

Fysiologiset reaktiot ja tunteiden kemia ovat alkaneet kiinnostaa ihmissuhteita tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä. Samaan aikaan neurotieteilijät ovat havainneet ihmissuhteiden tärkeyden aivojen toiminnan tutkimuksessa.

 

Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta ihmiselämän tutkimuksessa on puhuttu viimeisen vuosikymmenen ajan emotionaalisesta käänteestä (1 & 2). Erikoiselta siinä mielessä, että arkiymmärryksessä tunteet ovat keskeisiä ihmissuhteissa. Sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin usein olleet kiinnostuneempia ihmisten välisten suhteiden muista puolista, kuten kulttuurista ja käytännöistä. Ihmissuhteita on siis lähestytty ennemmin tapojen kuin tunteiden näkökulmasta.

Tunnekäänne on tarkoittanut tunteita käsittelevän yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lisääntymistä. Tunteita on toki tutkittu aiemminkin muun muassa sosiologisessa, antropologisessa ja sosiaalipsykologisessa perhetutkimuksessa. Uudessa tutkimuksessa on kuitenkin yksi huomiota herättävä piirre:  biologisen näkökulman vaikutus yhä useampaan tutkimukseen.

Yhdistelmä on mielenkiintoinen: tunteiden tutkimus on nousussa samaan aikaan, kun biologis-fysiologiset lähestymistavat yhteiskuntatieteissä ovat yleistyneet. Tuoreena esimerkkinä mainittakoon sosiologi Anssi Peräkylän tutkimus, jossa on selvitetty terapeutin ja potilaan fysiologista kiihtymistä istunnon aikana. Tutkimuksen tuloksissa yhdistyvät tutkittavien fysiologisten reaktioiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen analyysi. Tuloksissa tarkastellaan hikoilumuutoksia yhdessä keskusteluanalyysin perinteisten empatiaindikaattoreiden, kuten ilmemuutosten kanssa.

 

Epäilyttävä biologia?

Moni yhteiskuntatieteilijä kokee, että biologiset lähestymistavat ihmisen käyttäytymiseen ovat liian kapeita eivätkä kerro kovinkaan paljoa siitä, millaisia tunteita ihmissuhteisiimme liittyy ja mistä tunteet saavat alkunsa. Ja toisaalta, miksi yhteiskuntatieteilijä selittäisi maailmaa biologisilla reaktioilla?

Tunteiden sosiaalista puolta korostavat tutkijat ovat olleet huolissaan siitä, että tunnetutkimus käsittelee tunteita automaattisina reaktioina tapahtumiin. Sosiaalipsykologi Margaret Wetherellin mukaan tunteet tulisi ymmärtää sosiaalisina käytäntöinä eli kulttuuristen tulkintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Ihmisen sosiaalisesta maailmasta erillisiä tunteita on Wetherellin mukaan mahdotonta paikantaa. (1.)

Monessa biologisia selitysmalleja hyödyntävässä uudessa tutkimuksessa biologinen näkökulma onkin yhdistetty sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin. Suomessa esimerkiksi Minna Säävälä yhdistelee tunteita ja muukalaisen kohtaamista koskevassa analyysissaan muun muassa antropologiaa, sosiaalipsykologiaa ja evoluutioteoriaa (2). Myös Peräkylä korostaa, että biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen täydentää sosiologista keskustelunanalyysia.

Neurotieteilijät sosiaalisen äärellä

Biologian tuominen ihmisten toiminnan tarkasteluun tuottaa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen uusia näkökulmia. Neurotieteilijät ovat vastaavasti innostuneet lainaamaan ajatuksia psykologiasta ja sosiaalitieteistä. Sosiaalinen neurotiede on kattotermi tämän tyyppiselle tutkimukselle, joka on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Kun ihmissuhteita tutkitaan neurotieteellisellä otteella, tutkimusten otsikot ovat esimerkiksi seuraavia (3, 4 & 5):

Merkitykselliset perhesuhteet: Nuorten riskinoton neurokognitiiviset puskurit. 

Kuulluksi tuleminen aktivoi aivojen palkkiojärjestelmän ja edistää merkityksellisten kokemusten syntymistä.

Saat kun annat: Toiminnallinen magneettikuvaus -tutkimus perheenjäsenten auttamisesta.

Viimeiseksi mainittu tutkimus esittää, että kulttuuriset tulkinnat muovaavat aivojemme toimintaa. Tutkimuksessa amerikkalaiset nuoret kahdesta etnis-kulttuurisesta ryhmästä (valkoiset ja latinot) jakoivat rahaa itselleen ja perheelleen. Nuorten rahanjako oli näissä ryhmissä samankaltaista, mutta aivotoiminta rahanjakotilanteissa erilaista. Tutkijat seurasivat nuorten aivojen palkkiojärjestelmän aktivoitumista ja huomasivat, että latinot kokivat enemmän mielihyvää jakaessaan rahaa perheelleen ja valkoiset jakaessaan rahaa itselleen. Sama tapahtuma koettiin siis tunnetasolla eri tavoin eri etnis-kulttuurisissa ryhmissä.

Tutkimuksen mukaan aktiivisuus aivoalueilla ei ennusta käyttäytymistä – kummassakin ryhmässä rahaa jaettiin perheelle ja itselle samassa suhteessa. Sen sijaan etnis-kulttuurinen tausta ja yksilön aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kokeeko perheen auttamisen (rahan jakamisen perheelle) miellyttävänä.

Perheenjäsenten auttamisen kulttuurisia eroja selitetään usein kulttuurisilla normeilla. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat yksilön näkökulman mukaan analyysiin: yhteisöllisessä kulttuurissa kasvanut kokee perheen auttamisen henkilökohtaisesti palkitsevana.

 

Jännitteitä ja uusia avauksia – eli kiinnostavaa tutkimusta!

Biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen eroaa vahvasti monissa ihmistieteissä hallitsevista ajattelutavoista (2). Ihmistieteissä esimerkiksi poikkeukset ja erityistapaukset ovat usein kiinnostavinta, kun taas biologi etsii ihmisille yhteisiä piirteitä.

Kun tutkitaan tunteita, biologi ja kulttuurisia käytäntöjä tarkasteleva tutkija lähtevät liikkeelle perustavalla tavalla erilaisista lähtökohdista. Biologi keskittyy tunteen aiheuttamiin fysiologisiin reaktioihin ja ihmisen käyttäytymisen selittämiseen evoluutioperspektiivistä, jolloin tunteiden ymmärretään syntyneen luonnonvalinnan tuloksena ja olevan ihmislajille tyypillisiä. Yhteiskuntatieteilijä taas tarkastelee tunnekokemuksia tietyssä ihmissuhteessa, tietyllä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa.

Yhteisymmärrys on kuitenkin mahdollista, ja biologisen näkökulman huomioiminen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa analyysissa voi tuottaa herkullisia yhteentörmäyksiä. Eri tutkimusaloja edustavat tutkijat vaikuttavat olevan yhtä mieltä siitä, että uudenlainen tutkimus tunteista ihmissuhteissa on vasta alussa.

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuva: Unplash, Samuel Zeller

Lähteet:
(1) Wetherell, Margaret (2015) Trends in the Turn to Affect: A Social Psychological Critique. Body & Society 21:2, 139–166.

(2) Säävälä, Minna (2016) Muukalainen tuli kylään. Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 61/2016. Helsinki: Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos.

(3) Telzer, Eva; Fuligni, Andrew; Lieberman, Matthew & Galván, Adriana (2013) Meaningful family relationships: Neurocognitive buffers of adolescent risk taking. Journal of Cognitive Neuroscience 25:3, 374–387.

(4) Kawamichi, Hiroaki; Yoshihara, Kazufumi; Sasaki, Akihiro; Sugawara, Sho; Tanabe, Hiroki; Shinohara, Ryoji; Sugisawa, Yuka; Tokutate, Kentaro; Mochizuki, Yukiko; Anme, Tokie & Sadato, Norihiro (2015) Perceiving active listening activates the reward system and improves the impression of relevant experiences. Social Neuroscience 20:1, 16–26.

(5) Telzer, Eva; Masten, Carrie; Berkman, Elliot; Lieberman, Matthew & Fuligni, Andrew (2010) Gaining while giving: An fMRI study of the rewards of family assistance among White and Latino youth. Social Neuroscience 5:5–6, 508–518.

Kaiken selittäminen kulttuurilla johtaa harhaan

Lasten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet rakentuvat erilaisille arvoille ja odotuksille eri maissa ja kulttuureissa – noin yleisesti ottaen. Jotta siirtolaisuuteen liittyvä perhetutkimus ei juuttuisi ennakkoluulojen toistamiseen, tarvitaan suurten linjojen rinnalle yksilö- ja perhetason analyysia.

 

Tutkija haastattelee viittä suomalaistyttöä ja viittä kurdityttöä. Kurditytöistä kaksi kertoo, että heidän liikkumisensa vapaa-aikana koulun jälkeen on hyvin rajoitettua ja että vanhemmat eivät halua heidän solmivan läheisiä suhteita suomalaisnuorten kanssa. Suomalaisnuorista kukaan ei ole kokenut voimakasta vapauden rajoittamista.

Vaikka laadullisessa tutkimuksessa ei pyritäkään tekemään yleistyksiä, vaikuttaa siltä, että tyttöjen tilan ja ajankäytön rajaaminen on yleisempää kurditaustaisilla kuin kantasuomalaisilla tytöillä. Enemmistö haastatelluista kurditytöistä ei kuitenkaan ole kokenut tällaista vapaa-ajan rajoittamista.

Edellä kuvailtu tilanne on esimerkki siitä, millaisia haasteita kulttuurisen monimuotoisuuden esiin tuominen tutkijalle asettaa. Kulttuuri ja yhteiskuntajärjestelmä vaikuttavat siihen, millaisiksi sukupolvisuhteet – eli suhteet lasten, heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa välillä – eri maissa muodostuvat.

Kuitenkin harva meistä on tyylipuhdas kulttuurinsa edustaja ja kulttuuristen tekijöiden esiintuominen perhesuhteiden selittäjänä johtaa usein vain stereotyyppisten karikatyyrien toistamiseen ja vahvistamiseen.

Vaikka kulttuuri käsitteenä onkin liukas ja liikkuva, suuria linjoja esimerkiksi arvojen tasolla on mahdollista maalata. Eri kulttuureja vertailevissa tutkimuksissa maita ja kulttuureita jaotellaan usein karkeasti individualismi–kollektivismi-akselilla. Kollektiivisten arvojen kulttuureissa sukupolvisuhteiden nähdään olevan tärkeämpiä ja velvoittavampia kuin yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joita muun muassa Suomi edustaa.

Kulttuuri_tekstikuva

Kulttuuristen arvostusten lisäksi yhteiskunnan turvaverkosto ja hyvinvointipalvelut vaikuttavat siihen, millaisia odotuksia perheenjäsenten ja sukulaisten välisiin suhteisiin kohdistetaan. Kun valtio tukee perheitä vain vähän tai ei lainkaan, perheenjäsenten toisilleen antama aineellinen ja aineeton tuki korostuvat.

Kulttuuristen erityispiirteiden kautta voidaan jäsentää sitä, miksi ja miten lasten ja heidän vanhempiensa suhteet ymmärretään joiltain osin eri tavoin eri maissa. Perhekulttuurin eli yksittäisen perheen omaksumien kulttuuristen tapojen ja käytäntöjen merkitys on perheenjäsenten välisille suhteille kuitenkin kulttuuria suurempi. Esimerkiksi vanhempien kanssa lapsuudessa vietetty aika vaikuttaa lasten haluun ja panostukseen omista vanhemmista huolehtimisessa (Silverstein ym. 2002).

Lisäksi on huomioitava, että sukupolvisuhteita jäsentävät kaikissa kulttuureissa kunnioitus (respect) ja hoiva (care) (Silverstein 2016). Vaihtelua eri kulttuurien välillä ilmenee kuitenkin siinä, millaisia irtiottoja omista lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista pidetään missäkin ikävaiheessa hyväksyttävinä ja millaisia (sosiaalisia) sanktioita normista poikkeamisesta seuraa.

Sukupolvisuhteiden piirteiden selittäminen kulttuurisilla tekijöillä tulee erityisen kimurantiksi muuttoliikkeen yhteydessä. Maahanmuuttajat edustavat uudessa kotimaassaan usein korostetulla tavalla (ja tahtomattaankin) omaa etnistä ryhmäänsä ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja odotuksia. Sen lisäksi, että yksilö- ja perhetason erot etnisten ryhmien sisällä ovat perhesuhteita tarkasteltaessa suuria, maahanmuutto itsessään voi muuttaa perheenjäsenten välisiä suhteita.

Tutkimusten mukaan maahanmuutto lähentää usein perheenjäseniä toisiinsa sosiaalisten verkostojen kaventuessa. Usein osa perheenjäsenistä jää lähtömaahan, mikä voi muuttaa perheen dynamikkaa ja arkea. Perhe voi myös tiivistyä, koska perheenjäsenet jakavat yhteisen kokemuksen uuteen maahan muuttamisesta ja ovat uudessa maassa ainakin aluksi toisistaan riippuvaisempia kuin lähtömaassa (Alitolppa-Niitamo 2010).

Uudessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä eläminen voi muokata käsityksiä sopivista perhesuhteista. Lähtömaan ja uuden kotimaan käsitykset sukupolvisuhteista voivat joutua muuton myötä myös törmäyskurssille. Esimerkiksi Suomeen muuttaneet vanhemmat voivat olettaa lastensa noudattavan lähtömaan kulttuurista koodistoa vaikkapa hoivan ja taloudellisen vastuunkannon suhteen, kun taas nuoret tottuvat yksilöllisempien valintojen mahdollisuuksiin.

Uuteen maahan muuttaminen voi johtaa myös siihen, että vanhemmat alkavat painottaa niitä lähtökulttuurin piirteitä, esimerkiksi uskonnollisuutta tai perheen ja yhteisöllisyyden korostamista, joita uusi yhteiskunta ei heidän kokemuksensa mukaan tue (Stepien 2008; Chan & Tam 2016). On myös muistettava, että vaikka arvot ja sukupolvisuhteisiin liitetyt odotukset perheiden välillä eri maissa vaihtelevat, ovat perhe-elämän käytännöt usein lähellä toisiaan (Alitolppa-Niitamo 2010). Arvot usein myös muuttuvat ihmisen iän ja kokemusten karttuessa (Helkama 2015, 8).

Kulttuuri tarjoaa näkökulman sukupolvisuhteiden yleisten ja erityisten piirteiden analysoimiseen, mutta perheenjäsenten välisiä suhteita ei voida selittää kulttuurilla.

Esimerkiksi kurditytön vapaa-ajan rajoittaminen (tai rajojen puute) ei palaudu yksiselitteisesti tietyn kulttuurin normistoihin, vaan perhe-elämän käytäntöihin vaikuttavat monet muutkin seikat. Kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän avulla voidaan kyllä yleisellä tasolla kuvata sukupolvisuhteiden tyypillisiä piirteitä, mutta yksittäisenä selittäjänä kulttuuri on harhaanjohtava.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuva: IM Free, Mamnaimie

 

Lähteet:

Alitolppa-Niitamo, Anne (2010) Perheen akkulturaatio ja sukupolvien väliset suhteet. Teoksessa Tuomas Martikainen & Lotta Haikkola (toim.) Maahanmuutto ja sukupolvet. Helsinki: Hakapaino, 45–64.

Helkama, Klaus (2015) Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Tallinna: Meedia Zone OÜ.

Chan, Hoi-Wing & Tam, Kim-Pong (2016) Understanding the Lack of Parent–Child Value Similarity. The Role of Perceived Norms in Value Socialization in Immigrant Families. Journal of Cross-Cultural Psychology, 1–19. (Advance online publication, julkaistu ennakkoon verkossa 4.3.2016).

Silverstein, Merril; Conroy, Stephen; Wang, Haitao; Giarrusso, Roseann & Bengtson, Vern (2002) Reciprocity in parent-child relations over the adult life course. Journal of Gerontology: Social Sciences, 57(1), S3–S13.

Silverstein, Merril (2016) Adult children providing support to their aging parents: Mixed motives over the family life course. Luento Intergenerational Family Solidarity across Europe (INTERFASOL) -verkoston kurssilla Portossa 4.4.2016.

Stepien, Anne (2008) The dream of family. Muslim migrants in Austria. Teoksessa Ralph Grillo (toim.) The family in question. Immigrant and ethnic minorities in multicultural Europe. Amsterdam: Amsterdam University Press, 165–186.