Pakolaisuuden traumat välittyvät vanhemmilta lapsille hiljaisuuden läpi

Lukuaika: 4 min.

Sotiin liittyvät traumat voivat siirtyä vanhemmilta lapsille ja lapsenlapsille muistelun kautta, mutta myös silloin, kun vaikeista kokemuksista vaietaan. Menneisyyden traumaattisista tapahtumista puhuminen on kuitenkin eduksi jälkipolvien hyvinvoinnille. Juuri alkanut tutkimushanke selvittää, miten perheissä koetut pakkomuutot näkyvät inkerinsuomalaistaustaisissa perheissä tänään.

Me olemme esivanhempiemme summa
Sotalapsen masennus saattaa siirtyä seuraavaan sukupolveen
Kurjuus kulkee geeneissä

Muun muassa näin on otsikoitu viime aikoina lehtiartikkeleita, joissa käsitellään traumaattisten tapahtumien siirtymistä sukupolvelta toiselle. Traumaattisten kokemusten ylisukupolviset vaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta laajasti myös eri tieteenaloilla. 

Kulttuurintutkijat ja sosiaalitieteilijät ovat korostaneet kollektiivisen muistin ja kansallisten tarinoiden merkitystä yhteisön jäsenten traumaattisten tapahtumien käsittelyssä ja muistelussa. Terveystieteissä ja psykologian alalla on tutkittu vanhempien ja lasten psyykkisiä oireita ja verrattu niitä vastaavaan väestöön, jolla ei ole kokemuksia sodasta. Lisäksi biologinen tutkimus on osoittanut, miten ympäröivät olosuhteet vaikuttavat omiin ja jälkeläistemme geeneihin.

Aloitimme Siirtolaisuusinstituutissa vuoden 2019 lopulla tutkimushankkeen, jossa selvitetään, miten perheiden hajoaminen ja aiemmissa sukupolvissa koetut pakkomuutot vaikuttavat toisen ja kolmannen sukupolven inkerinsuomalaistaustaisten ihmisten elämään. 

Inkerinsuomalaiset liitetään Suomessa usein 1990-luvun alussa alkaneeseen paluumuuttoon. Suomessa elää kuitenkin myös tuhansia Inkerinmaalta Suomeen toisen maailmansodan aikaisissa väestönsiirroissa tulleiden henkilöiden jälkeläisiä. Lisäksi jonkin verran inkeriläistaustaista väestöä pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, erityisesti 1930-luvulla. Inkerinsuomalaisten perheiden vaiheet ovat moninaisia, mutta niitä yhdistää perheiden hajaannus ja sukujen kokemukset Stalinin ajan vainoista.

Tutkimushankkeessamme kerätään haastatteluaineistoa ja toteutetaan kysely, jonka avulla tutkitaan, miten perheessä koetut mahdollisesti traumaattiset tapahtumat vaikuttavat jälkeläisten mielen hyvinvointiin toisessa ja kolmannessa sukupolvessa. Kyselyaineistoa keräämme Suomessa, Ruotsissa ja Virossa perheissä, joissa vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat siirtyneet näihin maihin toisen maailmansodan tapahtumien aikaan. Hankkeen monitieteinen lähestymistapa tuo yhteen näkökulmia pakkomuuttotutkimuksen, sosiaalitieteellisen perhetutkimuksen, psykologian ja historian aloilta. 

Tutkimuksessa kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, miten vaikeista kokemuksista on puhuttu perheessä ja mikä merkitys tällä on jälkipolville ja heidän hyvinvoinnilleen. 

Perheessä tapahtuva muistelu tukeutuu kansakunnan kollektiiviseen muistiin

Kirjallisuustieteilijä Marianne Hirsch on käyttänyt postmemoryn käsitettä kuvatessaan sitä, miten muistot siirtyvät sukupolvelta toiselle perhealbumeiden ja muiden kuvien kautta. Vaikka henkilöllä ei olisi omakohtaista kokemusta sodanaikaisista vainoista tai kodin jättämisestä, vanhemmille ja isovanhemmille tapahtuneet asiat voivat koskettaa kuvien välityksellä henkilökohtaisesti.

Roman Kraft/ Unsplah

Yksilön muistelu ja oma elämänhistoria kietoutuvat yhteen perheen historian ja kollektiivisen, laajemmassa yhteisössä tapahtuvan muistelun kanssa. Kollektiivisen muistelun kannalta on keskeistä, miten ryhmän historiaa, esimerkiksi inkeriläisten vainoja, historiaa ja oloja Suomessa sotien jälkeen, on käsitelty yhteisön sisällä ja yhteiskunnassa laajemmin. 

Suomessa inkerinsuomalaisuus oli pitkään monessa perheessä jotain, josta ei sopinut puhua. Neuvostoliiton ja Suomen jatkosodan jälkeen solmiman välirauhan jälkeen Suomeen jääneiden inkerinsuomalaisten asema oli epävarma. He olivat Neuvostoliiton kansalaisia, joita neuvostoviranomaiset houkuttelivat ja painostivat takaisin kotimaahansa. 

Kansallisessa historiankirjoituksessa ei ole huomioitu inkerinsuomalaisten vaiheita osana Suomen historiaa. Moni Suomessa asuva inkerinsuomalaisten jälkeläinen on kokenut, että yhteistä, jaettua tarinaa Inkerinmaalta tulleista suomalaisista ja heidän vaiheistaan ei ole, jolloin oman suvun historiaa on ollut vaikea paikantaa mihinkään. Yhteisesti jaetun tarinan puute voi hankaloittaa myös oman perheen ja suvun vainojen käsittelyä. Tätä tematiikkaa peilaa myös tällä hetkellä Kansallismuseossa esillä oleva näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suomalaiset.

Unohdus ja muistikatkokset eivät siis koske vain kansallista muistia, vaan myös muistelua perhetasolla. Perhepiirissä tapahtuva muistelu voidaan paikantaa tapahtuvaksi yksilön oman elämänhistorian ja yhteisön kollektiivisen muistin leikkauspisteessä. Voidaan siis olettaa, että perheissä tapahtuva muistelu on yhteydessä niihin kansallisiin kertomuksiin, joita yhteiskunnassa on saatavilla.

Hyvinvointia tukeva kertomus menneisyydestä sisältää myönteisiä ja kielteisiä aineksia

Traumojen siirtymisen kannalta on kiinnostavaa, että vaikka vaikeista tapahtumista vaietaan, ne voivat välittyä lapsille. Traumakokemus voi heijastua vanhemman tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen, ja vaikuttaa perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta myös lapsiin (1). Tutkimuksissa on havaittu, että pakkomuuttoja ja vainoja kokeneiden jälkeläiset kokevat useammin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuin muut samanikäiset. Vanhempien traumat voivat vaikuttaa myös lasten turvallisuuden tunteeseen ja mielen hyvinvointiin. (2)

Tutkimusnäyttö puoltaa traumaattisten tapahtumien käsittelyn hyödyllisyyttä perheenjäsenten hyvinvoinnille. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin kertomuksia, joita perheessä kerrottiin liittyen perheessä koettuihin traumaattisiin tapahtumiin sekä sitä, miten näiden kertomusten luonne on yhteydessä traumaperäiseen stressiin. Tutkimuksessa havaittiin, että kertomukset, joissa traumaattinen tapahtuma kuvattiin ehjänä kertomuksena, johon liittyi kielteisiä, mutta myös myönteisiä asioita, tukivat parhaiten perheenjäsenten hyvinvointia. (3)

On tärkeää muistaa, että monen traumaattisia tapahtumia kokeneen vanhemman lapsi voi hyvin. Osa voi myös kokea, että perheessä koetut, nyt jo taakse jääneet, tapahtumat ovat voimavara omassa elämässä. Vaikeat kokemukset voivat myös lähentää perheenjäseniä toisiinsa ja lisätä  yhteenkuuluvuuden tunnetta perheessä. (2) Traumaattisten tapahtumien käsitteleminen perheessä voi siis tuoda mukanaan itseymmärrystä ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista.

Vaikeiden tapahtumien käsittely voi jatkua kolmannessa sukupolvessa

Pitkittäistutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisvanhempien kokemilla traumoilla voi olla vuosikymmenien pituiset vaikutukset jälkeläisten elämään. Vaikutukset voivat ulottua myös kolmanteen sukupolveen. Tutkimusta pakotettujen muuttojen ja perheen hajaantumisen vaikutuksista kolmannessa sukupolvessa on kuitenkin vähän. Tutkimuksemme pyrkii osaltaan valottamaan sitä, miten toinen sukupolvi on siirtänyt tietoa suvun historiasta lapsilleen ja millainen yhteys tällä on hyvinvointiin kolmannessa sukupolvessa. 

Phil Hearing/ Unsplash

Sukupolven mittainen aikajakso on pituutensa puolesta monella tapaa mielekäs aikaväli tarkastella sotaan liittyvien traumojen merkitystä ihmisten elämässä. Marianne Hirschin kuvaama perhemuistelu voi tehdä isovanhempien kokemukset eläväksi myös lapsenlapsille. Monessa inkeriläistaustaisessa perheessä isovanhempien vaikeneminen on kuitenkin luonut muistikatkoksia ja tietämättömyyttä suvun historiasta.

Se, ettei traumaattisista kokemuksista puhuta, voi liittyä haluun suojella lapsia. Hiljaisuus voi olla myös merkki siitä, että traumakokemusta ei osata sanoittaa. Kokemus elää kuitenkin usein henkilön kehomuistissa ja voi näkyä reagoinnissa esimerkiksi lapsen avuttomuuteen tai elämän kriiseihin. (1) Toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyminen on monelle traumaattisia tapahtumia kokeneelle keskeinen hyvinvoinnin ja vaikeista tapahtumista selviytymisen strategia.

 

Lähteet

(1) Punamäki-Gitai, Raija-Leena. Ylisukupolvinen trauma. Suojelevat ja altistavat tekijät. Luento Siirtolaisuusinstituutissa, 8.10.2019.

(2) Sangalang, Cindy & Vang, Cindy (2017) Intergenerational Trauma in Refugee Families: A Systematic Review. Journal of Immigrant and Minority Health, 19, 745–754. https://doi.org/10.1007/s10903-016-0499-7

(3) Dalgaard, Nina, Diab, Safwat, Montgomery, Edith, Qouta, Samir & Punamäki, Raija-Leena (2019) Is silence about trauma harmful for children? Transgenerational communication in Palestinian families. Transcultural Psychiatry, 56(2), 398–427. https://doi.org/10.1177/1363461518824430

 

Lue lisää aiheesta:

Marja Peltola: Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Elina Turjanmaa: Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

 

 

Uuteen maahan muuttaminen kasvattaa luottamusta toisiin ihmisiin

Lukuaika: 4 min.

Ulkomaalaistaustaisten luottamus muita ihmisiä ja suomalaisia instituutioita kohtaan on hyvin korkealla muuton jälkeen, mutta vähenee Suomessa asutun ajan mukana. Mistä ilmiö johtuu?

Luottamus toisiin ihmisiin on yksi sosiaalisen toimintamme kulmakivistä. Korkea luottamus muita kohtaan on yhteydessä esimerkiksi yksilön elämäntyytyväisyyteen, luottamukseen instituutioita kohtaan, yhteiskunnan tasa-arvoon ja toimivaan demokratiaan.

Luottamuksen on katsottu liittyvän keskeisesti myös yhteiskunnan sosiaaliseen koheesioon eli ihmisten yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Yhteiskuntapoliittisissa tavoitteissa luottamuksen vahvistaminen nostetaan toistuvasti esille hyvinvoivan ja eheän kansakunnan edellytyksenä.

Luottamus voidaan jakaa sosiaaliseen luottamukseen ja institutionaaliseen luottamukseen.

Sosiaalisella luottamuksella tarkoitetaan ihmisten luottamusta toisiaan kohtaan. Yksilön näkökulmasta sosiaalista luottamusta voidaan tarkastella joko suhteessa ihmisiin yleensä, jolloin puhutaan yleisestä sosiaalisesta luottamuksesta, tai suhteessa lähiympäristöön ja tuttuihin ihmisiin, kuten sukulaisiin, naapureihin tai ihmisiin, jotka asuvat omalla asuinalueella.

Institutionaalisella luottamuksella taas viitataan luottamukseen, jota ihmiset kokevat esimerkiksi oikeuslaitosta, sosiaalipalveluita tai poliisia kohtaan.

 

Ulkomaalaistaustaiset luottavat muihin ihmisiin useammin kuin suomalaistaustaiset

Yleinen sosiaalinen luottamus on Suomessa korkealla tasolla: noin 60 prosenttia suomalaisista ajattelee, että muihin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa. Suomen ja muiden Pohjoismaiden maine korkean luottamuksen maina perustuu verrattain korkeaan yleiseen sosiaaliseen luottamukseen. Korkea yleinen sosiaalinen luottamus on myös yhteydessä korkeaan luottamukseen instituutioita kohtaan.

Yhteiskunnassa vallitsevan luottamuksen mureneminen mainitaan usein silloin, kun puhutaan maahanmuutosta. Ajatus luottamuksen heikkenemisestä liittyy käsitykseen korkeasta luottamuksesta kulttuurisesti homogeenisessa Suomessa. Etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden kasvun ajatellaan rikkovan pidempään täällä asuneiden keskuudessa rakennettua luottamusta.

Tutkimuksissa on havaittu, että etninen monimuotoisuus asuinalueilla laskee luottamusta toisia ihmisiä kohtaan, mutta voi myös parantaa pitkällä aikavälillä ryhmien välisiä suhteita. Luottamuksen rakentaminen maahan muuttaneisiin voi siis viedä aikaa, ja saman luulisi pätevän myös toisin päin.

Tutkimus puoltaa kuitenkin täysin vastakkaista näkemystä. Maahan muuttaneiden luottamus muita ihmisiä ja suomalaisia instituutioita kohtaan on korkeammalla tasolla kuin suomalaistaustaisella väestöllä.

Ulkomaalaistaustaisissa ryhmissä myös luotetaan enemmän naapureihin kuin suomalaistaustaisten keskuudessa. Kun ihmisiltä kysytään, uskovatko he saavansa tarvittaessa apua naapuriltaan, suomalaisista 15 prosenttia vastaa myöntävästi. Vastaavasti venäläistaustaisista 42 prosenttia, virolaistaustaisista 46 prosenttia, Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta muuttaneista 25 prosenttia ja aasialaistaustaisista 39 prosenttia uskoo saavansa tarvittaessa apua naapuriltaan.

 

Luottamuksen kokemus voi muuttua, kun ihminen muuttaa toiseen maahan

Luottamuksen rakentumisen syntymekanismeista on tutkijoiden piirissä kaksi eri näkemystä (1). Ensimmäisen näkemyksen mukaan luottamus muita ihmisiä kohtaan on luonteeltaan pysyvää. Ihmisten välinen luottamus on siis tietyssä yhteiskuntajärjestelmässä opittua ja siirtyy ihmisten mukana heidän muuttaessaan uuteen ympäristöön.

Toisen näkemyksen mukaan luottamuksen rakentumiseen vaikuttavat kokemukset ja mielikuvat, ja luottamuksen taso voi muuttua. Tätä näkemystä puoltavat uudemmat tutkimukset siirtolaisten keskuudessa Euroopassa. Esimerkiksi Venäjällä ja entisen Neuvostoliiton alueella asuvista vajaa kolmannes luottaa yleisesti muihin ihmisiin, mutta Suomeen noilta alueilta muuttaneista yli 80 prosenttia on sitä mieltä, että toisiin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa.

Luottamuksen kasvua on havaittavissa erityisesti silloin, kun ihmiset muuttavat matalan luottamuksen maista korkeamman luottamuksen maihin. Kun maahan muuttaneilta kysytään, luottavatko he toisiin ihmisiin yleensä, on luottamus korkeinta niiden keskuudessa, jotka ovat asuneet uudessa maassa lyhimmän ajan. Suomessa alle viisi vuotta asuneet raportoivat luottavansa useammin muihin ihmisiin kuin pidempään Suomessa asuneet, ja samankaltaisia huomioita on tehty muissakin maissa.

Naapuriapuun luottavien osuus on sen sijaan korkeimmillaan niiden ulkomaalaistaustaisten keskuudessa, jotka ovat asuneet Suomessa yli kymmenen vuotta. Muuton jälkeen voidaan siis luottaa ihmisiin ja yhteiskunnan toimivuuteen yleisesti, mutta naapuriapuun luottaminen kasvaa hiljalleen. Huomionarvoista kuitenkin on, että naapuriapuun luottavien osuus on myös hiljattain Suomeen tulleiden keskuudessa korkeammalla tasolla kuin suomalaistaustaisella väestöllä.

 

Optimismi ja heikot sosiaaliset verkostot selittävät luottamuksen kasvua välittömästi maahanmuuton jälkeen

Maahan muuttaneiden korkeaa luottamusta on selitetty monilla eri tekijöillä. Hiljattain maahan tullut vertaa suomalaista järjestelmää lähtömaahansa ja voi kokea instituutiot ja ihmiset yleisesti hyvin luotettavina.

Vertailu koituu helposti tulomaan eduksi: muuttoliikkeiden suurissa linjoissa on havaittu, että ihmiset liikkuvat usein matalamman tulotason ja heikomman yhteiskunnallisen tuen maista paremman tulotason maihin, joissa on vankempi yhteiskunnallinen tuki. Tähän sekoittuu myös niin sanottua maahanmuuttajan optimismia: Ihmisillä on havaittu olevan myönteinen asenne uutta kohtaan ja optimistinen näkemys tulevaisuudestaan erityisesti ensimmäisten kuukausien aikana muuton jälkeen.

Monet siirtolaiset muuttavat Suomeen maista, joissa ihmisten keskinäiset luottamusverkostot ja läheissuhteet ovat elämässä pärjäämisen kannalta keskeisemmässä asemassa kuin nyky-Suomessa. Suhteet esimerkiksi omiin perheenjäseniin – niiden kohdalla, joilla heitä uudessa maassa on – korostuvat muuton jälkeen, kun muut sosiaaliset tukiverkostot heikkenevät.

Tutkimukset siis osoittavat, että ihmisten luottamus muita ihmisiä kohtaan on muuton jälkeen yleisesti korkealla tasolla. Vuosien kuluessa tapahtuu kuitenkin kotoutumista: Maahanmuuttajien yleinen luottamus laskee Suomessa oloajan mukaan ja myös luottamus suomalaisia instituutioita kohtaan lähestyy muun väestön tasoa.

Naapuriapuun luottamisen suhteen kotoutumista ei sen sijaan tapahdu, vaan ulkomaalaistaustaisten luottamus naapurilta saatavaan apuun kasvaa Suomessa elettyjen vuosien myötä. Tämä kertoo siitä, että maahan muuttaneiden luottamus suhteessa lähiympäristöön rakentuu hiljalleen. Kiinnostavaa on myös se, että suomalaistaustaiset luottavat viraston työntekijään, mutta eivät niinkään naapurioven takana asuviin ihmisiin.

 

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuvat: Unsplash

Lähteet

(1) Dinesen, Peter (2012) Does generalized (dis)trust travel? Examining the impact of cultural heritage and destination-country environment on trust of immigrants. Political Psychology, 33:4, 495–511.

Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

Lukuaika: 3 min.

Siirtolaisperheissä moni nuori inspiroituu vanhempien esimerkistä muuttaa elämänsä suuntaa. Nuoret kuitenkin myös tunnistavat vanhempiensa sopeutumisvaikeudet uudessa maassa. Vanhempia kohtaan koetun kiitollisuuden ja ihailun rinnalla moni kokee olevansa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen. 

Uuteen maahan muuttaneiden perheiden lasten ajatukset ja tunteet vanhempiaan kohtaan ovat nuoruusiässä myllerryksessä. Toisessa kulttuurissa kasvaneita vanhempia kohtaan tunnetaan sekalaisia tunteita: kunnioitusta, arvostusta, hämmennystä, häpeää, lojaaliutta ja kiitollisuutta (1). Vaikka kiitollisuus mainitaan tutkimuskirjallisuudessa usein, sen rooli nuorten ja vanhempien suhteiden muovaajana maahanmuuttajaperheissä on ollut hyvin harvoin tutkimuskohteena.

Kiitollisuus voidaan nähdä keskeisenä läheisiä ihmissuhteita ylläpitävänä voimana (2). Kiitollisuus on myönteinen tunne, joka syntyy ihmissuhteessa, kun yksilö huomaa hyötyvänsä toisen ihmisen pyyteettömästä toiminnasta. Kyse on siis sosiaalisesta tunteesta: kiitollisuus näin määriteltynä liittyy aina muihin ihmisiin eikä voi olla itse aiheutettua.

Haastattelin Suomeen muuttaneita nuoria muutama vuosi sitten väitöskirjaani varten. Havahduin siihen, kuinka moni haastattelemani nuori pohti perheensä muuttaneen Suomeen ennen kaikkea nuoren tulevaisuuden vuoksi. Myös silloin, kun perheen muuttopäätös oli syntynyt esimerkiksi vanhempien työmahdollisuuksien tai vanhemman uuden parisuhteen pohjalta, valtaosa nuorista koki koulutuksensa ja tulevaisuudennäkymänsä perheen keskeisenä muuttosyynä.

 

Nuoret tunnistavat muutokset, joita muutto tuo vanhempien elämään

Vanhempien ”selviytymistarinan” ja sinnikkyyden korostaminen voi olla erityisen tärkeää silloin, kun nuoret tunnistavat vanhempiensa menettäneen muutossa paljon. Moni nuori näkee vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman laskun muuton jälkeen. Vanhempien on vaikea löytää töitä tai heidän tekemänsä työt eivät ole yhteiskunnassa yhtä korkealle arvostettuja kuin ennen muuttoa. Vanhempien sosiaaliset verkostot kaventuvat ja heidän kokemansa koti-ikävä ja yksinäisyys välittyvät myös perheen lapsille.

Huolimatta mahdollisista vaikeuksista muuton jälkeen, nuorten tulevaisuus on monelle aikuiselle tärkeintä. Vanhempien tekemä uurastus nuoren tulevaisuuden eteen herättää nuorissa kiitollisuutta. Vanhempia halutaan tukea ja omassa elämässä halutaan tehdä ratkaisuja, jotka hyödyttävät koko perhettä. Motivaatio pärjätä hyvin uudessa maassa nousee usein kotoa ja nuoret sitoutuvat vanhempiensa korkeisiin odotuksiin. Vanhempien usko nuorten kyvykkyyteen voi tsempata nuorta – mutta myös lannistaa.

 

Kiitollisuuden toinen puoli on kiitollisuudenvelka

Kiitollisuutta käsittelevissä tutkimuksissa kiitollisuus määritellään myönteiseksi tunteeksi. Kiitollisuudenvelkaan puolestaan liittyy epämiellyttäviä ja kielteisiä tunteita. Hyeyoung Kangin ja Marcela Raffaellin (3) tutkimuksen mukaan nuorten kokema kiitollisuudenvelka edistää maahanmuuttajaperheissä kuitenkin hyviä sukupolvisuhteita tasapainottaen nuorten suhteita vanhempiinsa. Toisin sanoen nuoret eivät halua haastaa jo muutenkin vaikeuksia kohdanneita vanhempiaan.


Omassa tutkimuksessani nuorten kiitollisuudenvelka vanhempiaan kohtaan näyttäytyi myös eri tavoin. Nuorten ja vanhempien välisissä suhteissa kiitollisuuden ja kiitollisuudenvelan tunteet saattoivat vaikuttaa nuorten reaktioihin eri tavoin. Jos maahanmuutto koettiin vanhempien antamana pyyteettömänä lahjana, johon ei sisälly ehtoja, kiitollisuuden tunne saattoi toimia myönteisellä tavalla ja myös tasoittaa ainakin osaa nuorten ja vanhempien välisistä konflikteista. Ajatus takaisinmaksusta ja vanhemmille elämisestä voi kuitenkin aiheuttaa erityisesti nuoruusiässä myös kapinaa ja ahdistusta.

Tutkimuksissa maahan muuttaneista ja maahanmuuttajataustaisista nuorista on viime vuosina korostettu paljon nuorten resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutostilanteissa. Perheen “selviytymistarina” voi toimia yhtenä inspiraation lähteenä nuorten ponnisteluille uudessa maassa ja kouluympäristössä. Sinnikkyys ja kekseliäisyys kuvaavatkin usein maahanmuuttajanuoria paremmin kuin lannistuminen, ja sama koskee heidän vanhempiaan. Etenkin, jos kysytään nuorilta itseltään.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuvat: Emma Simpson / Unsplash ja Vincent Guth / Unsplash

Lähteet:

(1) Suárez-Orozco, Carola & Suárez-Orozco, Maurice (2001) Children of Immigration. Cambridge: Harvard University Press.

(2) Algoe, Sara, Kurtz, Laura & Hilaire, Nicole (2016) Putting the “You” in “Thank you”: Examining other-praising behavior as the active relational ingredient in expressed gratitude. Social Psychological and Personality Science, 7:7, 658–666.

(3) Kang, Hueyoung & Raffaelli, Marcela (2016) Personalizing immigrant sacrifices: Internalization of sense of indebtedness toward parents among Korean American young adults. Journal of Family Issues, 37:10, 1331–1354.

Hikeä ja aivokemiaa – voiko biologinen selittäminen täydentää yhteiskuntatieteellistä tutkimusta?

Lukuaika: 3 min.

Fysiologiset reaktiot ja tunteiden kemia ovat alkaneet kiinnostaa ihmissuhteita tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä. Samaan aikaan neurotieteilijät ovat havainneet ihmissuhteiden tärkeyden aivojen toiminnan tutkimuksessa.

Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta ihmiselämän tutkimuksessa on puhuttu viimeisen vuosikymmenen ajan emotionaalisesta käänteestä (1 & 2). Erikoiselta siinä mielessä, että arkiymmärryksessä tunteet ovat keskeisiä ihmissuhteissa. Sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin usein olleet kiinnostuneempia ihmisten välisten suhteiden muista puolista, kuten kulttuurista ja käytännöistä. Ihmissuhteita on siis lähestytty ennemmin tapojen kuin tunteiden näkökulmasta.

Tunnekäänne on tarkoittanut tunteita käsittelevän yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lisääntymistä. Tunteita on toki tutkittu aiemminkin muun muassa sosiologisessa, antropologisessa ja sosiaalipsykologisessa perhetutkimuksessa. Uudessa tutkimuksessa on kuitenkin yksi huomiota herättävä piirre:  biologisen näkökulman vaikutus yhä useampaan tutkimukseen.

Yhdistelmä on mielenkiintoinen: tunteiden tutkimus on nousussa samaan aikaan, kun biologis-fysiologiset lähestymistavat yhteiskuntatieteissä ovat yleistyneet. Tuoreena esimerkkinä mainittakoon sosiologi Anssi Peräkylän tutkimus, jossa on selvitetty terapeutin ja potilaan fysiologista kiihtymistä istunnon aikana. Tutkimuksen tuloksissa yhdistyvät tutkittavien fysiologisten reaktioiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen analyysi. Tuloksissa tarkastellaan hikoilumuutoksia yhdessä keskusteluanalyysin perinteisten empatiaindikaattoreiden, kuten ilmemuutosten kanssa.

 

Epäilyttävä biologia?

Moni yhteiskuntatieteilijä kokee, että biologiset lähestymistavat ihmisen käyttäytymiseen ovat liian kapeita eivätkä kerro kovinkaan paljoa siitä, millaisia tunteita ihmissuhteisiimme liittyy ja mistä tunteet saavat alkunsa. Ja toisaalta, miksi yhteiskuntatieteilijä selittäisi maailmaa biologisilla reaktioilla?

Tunteiden sosiaalista puolta korostavat tutkijat ovat olleet huolissaan siitä, että tunnetutkimus käsittelee tunteita automaattisina reaktioina tapahtumiin. Sosiaalipsykologi Margaret Wetherellin mukaan tunteet tulisi ymmärtää sosiaalisina käytäntöinä eli kulttuuristen tulkintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Ihmisen sosiaalisesta maailmasta erillisiä tunteita on Wetherellin mukaan mahdotonta paikantaa. (1.)

Monessa biologisia selitysmalleja hyödyntävässä uudessa tutkimuksessa biologinen näkökulma onkin yhdistetty sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin. Suomessa esimerkiksi Minna Säävälä yhdistelee tunteita ja muukalaisen kohtaamista koskevassa analyysissaan muun muassa antropologiaa, sosiaalipsykologiaa ja evoluutioteoriaa (2). Myös Peräkylä korostaa, että biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen täydentää sosiologista keskustelunanalyysia.

 

Neurotieteilijät sosiaalisen äärellä

Biologian tuominen ihmisten toiminnan tarkasteluun tuottaa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen uusia näkökulmia. Neurotieteilijät ovat vastaavasti innostuneet lainaamaan ajatuksia psykologiasta ja sosiaalitieteistä. Sosiaalinen neurotiede on kattotermi tämän tyyppiselle tutkimukselle, joka on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Kun ihmissuhteita tutkitaan neurotieteellisellä otteella, tutkimusten otsikot ovat esimerkiksi seuraavia (3, 4 & 5):

Merkitykselliset perhesuhteet: Nuorten riskinoton neurokognitiiviset puskurit. 

Kuulluksi tuleminen aktivoi aivojen palkkiojärjestelmän ja edistää merkityksellisten kokemusten syntymistä.

Saat kun annat: Toiminnallinen magneettikuvaus -tutkimus perheenjäsenten auttamisesta.

Viimeiseksi mainittu tutkimus esittää, että kulttuuriset tulkinnat muovaavat aivojemme toimintaa. Tutkimuksessa amerikkalaiset nuoret kahdesta etnis-kulttuurisesta ryhmästä (valkoiset ja latinot) jakoivat rahaa itselleen ja perheelleen. Nuorten rahanjako oli näissä ryhmissä samankaltaista, mutta aivotoiminta rahanjakotilanteissa erilaista. Tutkijat seurasivat nuorten aivojen palkkiojärjestelmän aktivoitumista ja huomasivat, että latinot kokivat enemmän mielihyvää jakaessaan rahaa perheelleen ja valkoiset jakaessaan rahaa itselleen. Sama tapahtuma koettiin siis tunnetasolla eri tavoin eri etnis-kulttuurisissa ryhmissä.

Tutkimuksen mukaan aktiivisuus aivoalueilla ei ennusta käyttäytymistä – kummassakin ryhmässä rahaa jaettiin perheelle ja itselle samassa suhteessa. Sen sijaan etnis-kulttuurinen tausta ja yksilön aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kokeeko perheen auttamisen (rahan jakamisen perheelle) miellyttävänä.

Perheenjäsenten auttamisen kulttuurisia eroja selitetään usein kulttuurisilla normeilla. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat yksilön näkökulman mukaan analyysiin: yhteisöllisessä kulttuurissa kasvanut kokee perheen auttamisen henkilökohtaisesti palkitsevana.

 

Jännitteitä ja uusia avauksia – eli kiinnostavaa tutkimusta!

Biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen eroaa vahvasti monissa ihmistieteissä hallitsevista ajattelutavoista (2). Ihmistieteissä esimerkiksi poikkeukset ja erityistapaukset ovat usein kiinnostavinta, kun taas biologi etsii ihmisille yhteisiä piirteitä.

Kun tutkitaan tunteita, biologi ja kulttuurisia käytäntöjä tarkasteleva tutkija lähtevät liikkeelle perustavalla tavalla erilaisista lähtökohdista. Biologi keskittyy tunteen aiheuttamiin fysiologisiin reaktioihin ja ihmisen käyttäytymisen selittämiseen evoluutioperspektiivistä, jolloin tunteiden ymmärretään syntyneen luonnonvalinnan tuloksena ja olevan ihmislajille tyypillisiä. Yhteiskuntatieteilijä taas tarkastelee tunnekokemuksia tietyssä ihmissuhteessa, tietyllä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa.

Yhteisymmärrys on kuitenkin mahdollista, ja biologisen näkökulman huomioiminen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa analyysissa voi tuottaa herkullisia yhteentörmäyksiä. Eri tutkimusaloja edustavat tutkijat vaikuttavat olevan yhtä mieltä siitä, että uudenlainen tutkimus tunteista ihmissuhteissa on vasta alussa.

 

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuva: Unplash, Samuel Zeller

Lähteet:

(1) Wetherell, Margaret (2015) Trends in the Turn to Affect: A Social Psychological Critique. Body & Society 21:2, 139–166.

(2) Säävälä, Minna (2016) Muukalainen tuli kylään. Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 61/2016. Helsinki: Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos.

(3) Telzer, Eva; Fuligni, Andrew; Lieberman, Matthew & Galván, Adriana (2013) Meaningful family relationships: Neurocognitive buffers of adolescent risk taking. Journal of Cognitive Neuroscience 25:3, 374–387.

(4) Kawamichi, Hiroaki; Yoshihara, Kazufumi; Sasaki, Akihiro; Sugawara, Sho; Tanabe, Hiroki; Shinohara, Ryoji; Sugisawa, Yuka; Tokutate, Kentaro; Mochizuki, Yukiko; Anme, Tokie & Sadato, Norihiro (2015) Perceiving active listening activates the reward system and improves the impression of relevant experiences. Social Neuroscience 20:1, 16–26.

(5) Telzer, Eva; Masten, Carrie; Berkman, Elliot; Lieberman, Matthew & Fuligni, Andrew (2010) Gaining while giving: An fMRI study of the rewards of family assistance among White and Latino youth. Social Neuroscience 5:5–6, 508–518.

Kaiken selittäminen kulttuurilla johtaa harhaan

Lukuaika: 3 min.

Lasten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet rakentuvat erilaisille arvoille ja odotuksille eri maissa ja kulttuureissa – noin yleisesti ottaen. Jotta siirtolaisuuteen liittyvä perhetutkimus ei juuttuisi ennakkoluulojen toistamiseen, tarvitaan suurten linjojen rinnalle yksilö- ja perhetason analyysia.

Tutkija haastattelee viittä suomalaistyttöä ja viittä kurdityttöä. Kurditytöistä kaksi kertoo, että heidän liikkumisensa vapaa-aikana koulun jälkeen on hyvin rajoitettua ja että vanhemmat eivät halua heidän solmivan läheisiä suhteita suomalaisnuorten kanssa. Suomalaisnuorista kukaan ei ole kokenut voimakasta vapauden rajoittamista.

Vaikka laadullisessa tutkimuksessa ei pyritäkään tekemään yleistyksiä, vaikuttaa siltä, että tyttöjen tilan ja ajankäytön rajaaminen on yleisempää kurditaustaisilla kuin kantasuomalaisilla tytöillä. Enemmistö haastatelluista kurditytöistä ei kuitenkaan ole kokenut tällaista vapaa-ajan rajoittamista.

Edellä kuvailtu tilanne on esimerkki siitä, millaisia haasteita kulttuurisen monimuotoisuuden esiin tuominen tutkijalle asettaa. Kulttuuri ja yhteiskuntajärjestelmä vaikuttavat siihen, millaisiksi sukupolvisuhteet – eli suhteet lasten, heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa välillä – eri maissa muodostuvat.

Kuitenkin harva meistä on tyylipuhdas kulttuurinsa edustaja ja kulttuuristen tekijöiden esiintuominen perhesuhteiden selittäjänä johtaa usein vain stereotyyppisten karikatyyrien toistamiseen ja vahvistamiseen.

Vaikka kulttuuri käsitteenä onkin liukas ja liikkuva, suuria linjoja esimerkiksi arvojen tasolla on mahdollista maalata. Eri kulttuureja vertailevissa tutkimuksissa maita ja kulttuureita jaotellaan usein karkeasti individualismi–kollektivismi-akselilla. Kollektiivisten arvojen kulttuureissa sukupolvisuhteiden nähdään olevan tärkeämpiä ja velvoittavampia kuin yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joita muun muassa Suomi edustaa.

 

Kulttuuri_tekstikuva

 

Kulttuuristen arvostusten lisäksi yhteiskunnan turvaverkosto ja hyvinvointipalvelut vaikuttavat siihen, millaisia odotuksia perheenjäsenten ja sukulaisten välisiin suhteisiin kohdistetaan. Kun valtio tukee perheitä vain vähän tai ei lainkaan, perheenjäsenten toisilleen antama aineellinen ja aineeton tuki korostuvat.

Kulttuuristen erityispiirteiden kautta voidaan jäsentää sitä, miksi ja miten lasten ja heidän vanhempiensa suhteet ymmärretään joiltain osin eri tavoin eri maissa. Perhekulttuurin eli yksittäisen perheen omaksumien kulttuuristen tapojen ja käytäntöjen merkitys on perheenjäsenten välisille suhteille kuitenkin kulttuuria suurempi. Esimerkiksi vanhempien kanssa lapsuudessa vietetty aika vaikuttaa lasten haluun ja panostukseen omista vanhemmista huolehtimisessa (Silverstein ym. 2002).

Lisäksi on huomioitava, että sukupolvisuhteita jäsentävät kaikissa kulttuureissa kunnioitus (respect) ja hoiva (care) (Silverstein 2016). Vaihtelua eri kulttuurien välillä ilmenee kuitenkin siinä, millaisia irtiottoja omista lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista pidetään missäkin ikävaiheessa hyväksyttävinä ja millaisia (sosiaalisia) sanktioita normista poikkeamisesta seuraa.

Sukupolvisuhteiden piirteiden selittäminen kulttuurisilla tekijöillä tulee erityisen kimurantiksi muuttoliikkeen yhteydessä. Maahanmuuttajat edustavat uudessa kotimaassaan usein korostetulla tavalla (ja tahtomattaankin) omaa etnistä ryhmäänsä ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja odotuksia. Sen lisäksi, että yksilö- ja perhetason erot etnisten ryhmien sisällä ovat perhesuhteita tarkasteltaessa suuria, maahanmuutto itsessään voi muuttaa perheenjäsenten välisiä suhteita.

Tutkimusten mukaan maahanmuutto lähentää usein perheenjäseniä toisiinsa sosiaalisten verkostojen kaventuessa. Usein osa perheenjäsenistä jää lähtömaahan, mikä voi muuttaa perheen dynamikkaa ja arkea. Perhe voi myös tiivistyä, koska perheenjäsenet jakavat yhteisen kokemuksen uuteen maahan muuttamisesta ja ovat uudessa maassa ainakin aluksi toisistaan riippuvaisempia kuin lähtömaassa (Alitolppa-Niitamo 2010).

Uudessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä eläminen voi muokata käsityksiä sopivista perhesuhteista. Lähtömaan ja uuden kotimaan käsitykset sukupolvisuhteista voivat joutua muuton myötä myös törmäyskurssille. Esimerkiksi Suomeen muuttaneet vanhemmat voivat olettaa lastensa noudattavan lähtömaan kulttuurista koodistoa vaikkapa hoivan ja taloudellisen vastuunkannon suhteen, kun taas nuoret tottuvat yksilöllisempien valintojen mahdollisuuksiin.

Uuteen maahan muuttaminen voi johtaa myös siihen, että vanhemmat alkavat painottaa niitä lähtökulttuurin piirteitä, esimerkiksi uskonnollisuutta tai perheen ja yhteisöllisyyden korostamista, joita uusi yhteiskunta ei heidän kokemuksensa mukaan tue (Stepien 2008; Chan & Tam 2016). On myös muistettava, että vaikka arvot ja sukupolvisuhteisiin liitetyt odotukset perheiden välillä eri maissa vaihtelevat, ovat perhe-elämän käytännöt usein lähellä toisiaan (Alitolppa-Niitamo 2010). Arvot usein myös muuttuvat ihmisen iän ja kokemusten karttuessa (Helkama 2015, 8).

Kulttuuri tarjoaa näkökulman sukupolvisuhteiden yleisten ja erityisten piirteiden analysoimiseen, mutta perheenjäsenten välisiä suhteita ei voida selittää kulttuurilla.

Esimerkiksi kurditytön vapaa-ajan rajoittaminen (tai rajojen puute) ei palaudu yksiselitteisesti tietyn kulttuurin normistoihin, vaan perhe-elämän käytäntöihin vaikuttavat monet muutkin seikat. Kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän avulla voidaan kyllä yleisellä tasolla kuvata sukupolvisuhteiden tyypillisiä piirteitä, mutta yksittäisenä selittäjänä kulttuuri on harhaanjohtava.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuva: IM Free, Mamnaimie

Lähteet:

Alitolppa-Niitamo, Anne (2010) Perheen akkulturaatio ja sukupolvien väliset suhteet. Teoksessa Tuomas Martikainen & Lotta Haikkola (toim.) Maahanmuutto ja sukupolvet. Helsinki: Hakapaino, 45–64.

Helkama, Klaus (2015) Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Tallinna: Meedia Zone OÜ.

Chan, Hoi-Wing & Tam, Kim-Pong (2016) Understanding the Lack of Parent–Child Value Similarity. The Role of Perceived Norms in Value Socialization in Immigrant Families. Journal of Cross-Cultural Psychology, 1–19. (Advance online publication, julkaistu ennakkoon verkossa 4.3.2016).

Silverstein, Merril; Conroy, Stephen; Wang, Haitao; Giarrusso, Roseann & Bengtson, Vern (2002) Reciprocity in parent-child relations over the adult life course. Journal of Gerontology: Social Sciences, 57(1), S3–S13.

Silverstein, Merril (2016) Adult children providing support to their aging parents: Mixed motives over the family life course. Luento Intergenerational Family Solidarity across Europe (INTERFASOL) -verkoston kurssilla Portossa 4.4.2016.

Stepien, Anne (2008) The dream of family. Muslim migrants in Austria. Teoksessa Ralph Grillo (toim.) The family in question. Immigrant and ethnic minorities in multicultural Europe. Amsterdam: Amsterdam University Press, 165–186.