Hikeä ja aivokemiaa – voiko biologinen selittäminen täydentää yhteiskuntatieteellistä tutkimusta?

Fysiologiset reaktiot ja tunteiden kemia ovat alkaneet kiinnostaa ihmissuhteita tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä. Samaan aikaan neurotieteilijät ovat havainneet ihmissuhteiden tärkeyden aivojen toiminnan tutkimuksessa.

 

Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta ihmiselämän tutkimuksessa on puhuttu viimeisen vuosikymmenen ajan emotionaalisesta käänteestä (1 & 2). Erikoiselta siinä mielessä, että arkiymmärryksessä tunteet ovat keskeisiä ihmissuhteissa. Sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin usein olleet kiinnostuneempia ihmisten välisten suhteiden muista puolista, kuten kulttuurista ja käytännöistä. Ihmissuhteita on siis lähestytty ennemmin tapojen kuin tunteiden näkökulmasta.

Tunnekäänne on tarkoittanut tunteita käsittelevän yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lisääntymistä. Tunteita on toki tutkittu aiemminkin muun muassa sosiologisessa, antropologisessa ja sosiaalipsykologisessa perhetutkimuksessa. Uudessa tutkimuksessa on kuitenkin yksi huomiota herättävä piirre:  biologisen näkökulman vaikutus yhä useampaan tutkimukseen.

Yhdistelmä on mielenkiintoinen: tunteiden tutkimus on nousussa samaan aikaan, kun biologis-fysiologiset lähestymistavat yhteiskuntatieteissä ovat yleistyneet. Tuoreena esimerkkinä mainittakoon sosiologi Anssi Peräkylän tutkimus, jossa on selvitetty terapeutin ja potilaan fysiologista kiihtymistä istunnon aikana. Tutkimuksen tuloksissa yhdistyvät tutkittavien fysiologisten reaktioiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen analyysi. Tuloksissa tarkastellaan hikoilumuutoksia yhdessä keskusteluanalyysin perinteisten empatiaindikaattoreiden, kuten ilmemuutosten kanssa.

 

Epäilyttävä biologia?

Moni yhteiskuntatieteilijä kokee, että biologiset lähestymistavat ihmisen käyttäytymiseen ovat liian kapeita eivätkä kerro kovinkaan paljoa siitä, millaisia tunteita ihmissuhteisiimme liittyy ja mistä tunteet saavat alkunsa. Ja toisaalta, miksi yhteiskuntatieteilijä selittäisi maailmaa biologisilla reaktioilla?

Tunteiden sosiaalista puolta korostavat tutkijat ovat olleet huolissaan siitä, että tunnetutkimus käsittelee tunteita automaattisina reaktioina tapahtumiin. Sosiaalipsykologi Margaret Wetherellin mukaan tunteet tulisi ymmärtää sosiaalisina käytäntöinä eli kulttuuristen tulkintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Ihmisen sosiaalisesta maailmasta erillisiä tunteita on Wetherellin mukaan mahdotonta paikantaa. (1.)

Monessa biologisia selitysmalleja hyödyntävässä uudessa tutkimuksessa biologinen näkökulma onkin yhdistetty sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin. Suomessa esimerkiksi Minna Säävälä yhdistelee tunteita ja muukalaisen kohtaamista koskevassa analyysissaan muun muassa antropologiaa, sosiaalipsykologiaa ja evoluutioteoriaa (2). Myös Peräkylä korostaa, että biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen täydentää sosiologista keskustelunanalyysia.

Neurotieteilijät sosiaalisen äärellä

Biologian tuominen ihmisten toiminnan tarkasteluun tuottaa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen uusia näkökulmia. Neurotieteilijät ovat vastaavasti innostuneet lainaamaan ajatuksia psykologiasta ja sosiaalitieteistä. Sosiaalinen neurotiede on kattotermi tämän tyyppiselle tutkimukselle, joka on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Kun ihmissuhteita tutkitaan neurotieteellisellä otteella, tutkimusten otsikot ovat esimerkiksi seuraavia (3, 4 & 5):

Merkitykselliset perhesuhteet: Nuorten riskinoton neurokognitiiviset puskurit. 

Kuulluksi tuleminen aktivoi aivojen palkkiojärjestelmän ja edistää merkityksellisten kokemusten syntymistä.

Saat kun annat: Toiminnallinen magneettikuvaus -tutkimus perheenjäsenten auttamisesta.

Viimeiseksi mainittu tutkimus esittää, että kulttuuriset tulkinnat muovaavat aivojemme toimintaa. Tutkimuksessa amerikkalaiset nuoret kahdesta etnis-kulttuurisesta ryhmästä (valkoiset ja latinot) jakoivat rahaa itselleen ja perheelleen. Nuorten rahanjako oli näissä ryhmissä samankaltaista, mutta aivotoiminta rahanjakotilanteissa erilaista. Tutkijat seurasivat nuorten aivojen palkkiojärjestelmän aktivoitumista ja huomasivat, että latinot kokivat enemmän mielihyvää jakaessaan rahaa perheelleen ja valkoiset jakaessaan rahaa itselleen. Sama tapahtuma koettiin siis tunnetasolla eri tavoin eri etnis-kulttuurisissa ryhmissä.

Tutkimuksen mukaan aktiivisuus aivoalueilla ei ennusta käyttäytymistä – kummassakin ryhmässä rahaa jaettiin perheelle ja itselle samassa suhteessa. Sen sijaan etnis-kulttuurinen tausta ja yksilön aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kokeeko perheen auttamisen (rahan jakamisen perheelle) miellyttävänä.

Perheenjäsenten auttamisen kulttuurisia eroja selitetään usein kulttuurisilla normeilla. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat yksilön näkökulman mukaan analyysiin: yhteisöllisessä kulttuurissa kasvanut kokee perheen auttamisen henkilökohtaisesti palkitsevana.

 

Jännitteitä ja uusia avauksia – eli kiinnostavaa tutkimusta!

Biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen eroaa vahvasti monissa ihmistieteissä hallitsevista ajattelutavoista (2). Ihmistieteissä esimerkiksi poikkeukset ja erityistapaukset ovat usein kiinnostavinta, kun taas biologi etsii ihmisille yhteisiä piirteitä.

Kun tutkitaan tunteita, biologi ja kulttuurisia käytäntöjä tarkasteleva tutkija lähtevät liikkeelle perustavalla tavalla erilaisista lähtökohdista. Biologi keskittyy tunteen aiheuttamiin fysiologisiin reaktioihin ja ihmisen käyttäytymisen selittämiseen evoluutioperspektiivistä, jolloin tunteiden ymmärretään syntyneen luonnonvalinnan tuloksena ja olevan ihmislajille tyypillisiä. Yhteiskuntatieteilijä taas tarkastelee tunnekokemuksia tietyssä ihmissuhteessa, tietyllä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa.

Yhteisymmärrys on kuitenkin mahdollista, ja biologisen näkökulman huomioiminen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa analyysissa voi tuottaa herkullisia yhteentörmäyksiä. Eri tutkimusaloja edustavat tutkijat vaikuttavat olevan yhtä mieltä siitä, että uudenlainen tutkimus tunteista ihmissuhteissa on vasta alussa.

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuva: Unplash, Samuel Zeller

Lähteet:
(1) Wetherell, Margaret (2015) Trends in the Turn to Affect: A Social Psychological Critique. Body & Society 21:2, 139–166.

(2) Säävälä, Minna (2016) Muukalainen tuli kylään. Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 61/2016. Helsinki: Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos.

(3) Telzer, Eva; Fuligni, Andrew; Lieberman, Matthew & Galván, Adriana (2013) Meaningful family relationships: Neurocognitive buffers of adolescent risk taking. Journal of Cognitive Neuroscience 25:3, 374–387.

(4) Kawamichi, Hiroaki; Yoshihara, Kazufumi; Sasaki, Akihiro; Sugawara, Sho; Tanabe, Hiroki; Shinohara, Ryoji; Sugisawa, Yuka; Tokutate, Kentaro; Mochizuki, Yukiko; Anme, Tokie & Sadato, Norihiro (2015) Perceiving active listening activates the reward system and improves the impression of relevant experiences. Social Neuroscience 20:1, 16–26.

(5) Telzer, Eva; Masten, Carrie; Berkman, Elliot; Lieberman, Matthew & Fuligni, Andrew (2010) Gaining while giving: An fMRI study of the rewards of family assistance among White and Latino youth. Social Neuroscience 5:5–6, 508–518.

Riitta Jallinoja: Perhe välittää yhteiskunnallista asemaa

Lasten päivähoidon järjestäminen, naisasialiikkeen historia, perheideologian nousu – siinä muutamia aiheita, joihin Riitta Jallinoja on vuosikymmenien saatossa perehtynyt. Helsingin yliopiston professori emerita on tutkinut perhettä, naisen asemaa ja poliittisia liikkeitä pitkään. Tuoreimmassa tutkimuksessaan hän syventyi statuksen periytymiseen perheissä.

 

Riitta_kuva

”Kuvassa olen purjehtimassa Välimerellä noin 15 vuotta sitten. Matka oli yksi elämäni kohokohdista. Merellä tunnen olevani vapaa, mutta samalla haasteiden edessä.”

Riitta Jallinoja, mitä statuksella tarkoitetaan?

”Status tarkoittaa ihmisen sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Status määräytyy kahden ”voiman”, ammatin ja sen arvostuksen yhteisvaikutuksessa. Arvostus määrää viime kädessä ammattien arvojärjestyksen. Näin ajatteli myös Max Weber, joka on yksi sosiologian klassikoista.

Ammatteihin liittyvää arvostusta osoitetaan monin tavoin, esimerkiksi istumajärjestyksellä, kodeilla, vaatetuksella, mitaleilla, palkinnoilla, harrastuksilla ja niin edelleen. Olemme oppineet tunnistamaan näiden hierarkisoivan merkityksen, vaikka tasa-arvoistuminen on vaikuttanut tällaisten performanssien erottelukykyyn. Tutkimuksessani tarkastelen puolison valintaa ja lasten ammatinvalintaa asioina, jotka ilmentävät statusta.”

Mikä ajoi sinut tämän aiheen pariin?

”Halusin ymmärtää paremmin statuksen välittymistä perheissä. Tässä kirjassa tutkin sitä, miten status on historian saatossa vaikuttanut puolison valintaan ja toisaalta sitä, miten voimakkaasti perhe välittää statusta, kuinka yhteiskunnallinen asema periytyy lapsille ja edelleen heidän jälkeläisilleen.”

Millaisten aineistojen avulla tutkit aihetta?

”Tutkimusta varten tarkastelin pääosin suomalaisia ja ruotsalaisia sosiaalisia genealogioita 1600-luvulta nykypäivään. Sosiaaliset genealogiat ovat sukupuita, joissa kerrotaan myös ihmisten ammatit, eli onko kyseessä ollut renki, valtaneuvos vai professori. Suomen ja Ruotsin lisäksi käsittelen kirjassa laajasti erilaisten historiallisten aineistojen kuten sukuhistorioiden avulla koko läntistä Eurooppaa sekä kansainvälisiä yritysdynastioita.”

Millaisia havaintoja tutkimustyö tuotti?

”Ensinnäkin, näen aviopuolison valinnan ja lasten ammatinvalinnan statusperformansseina, yhteiskunnallisen aseman näkyväksi tekemisenä. Aineistojeni avulla pystyn osoittamaan, miten tärkeä statusekvivalenssin periaate on. Statusekvivalenssi on identtinen silloin, kun esimerkiksi pappi nai papin tyttären ja papin pojasta tulee pappi. Tällöin statuksen ala on kapea, yhden ja saman ammatin määrittämä. Identtisen ekvivalenssin vallitessa piiri pieni pyörii ja serkusavioliittoja on paljon. Mutta useimmiten näin ei ole, vaan statusryhmä on laajempi, rakentuen useasta eri ammatista. Puolison valinta ja lasten valitsemat ammatit osoittavat, mitkä ammatit ovat yhdenvertaisia keskenään. Toistuvat valinnat osoittavat, miten laajaksi statusekvivalenssi voi tulla.

Tarkastelen kirjassa myös erikseen 1800-lukua, jolloin tapahtui valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Kapitalismin lopullisen läpimurron myötä syntyi mahtisukuja, yritysdynastioita, joissa valta ja omaisuus periytyivät jälkeläisille. Samaan aikaan aatelisto menetti etuoikeuksiaan ja koulutus alkoi luoda uutta pohjaa korkealle statukselle. Virkoihin alettiin vaatia akateemista tutkintoa ja tämä pakotti aatelistonkin kouluttautumaan, kun aiemmin ylioppilastutkinto oli tärkeä lähinnä papeille.

Näin koulutuksesta tuli 1800-luvun aikana tärkeä nousun väline, vaikka varsinaisesti tämä näkyi vasta 1900-luvulla. Esimerkiksi Suomessa 2. maailmansodan jälkeen 1950-luvulla professoreiksi alkoi tulla entistä enemmän maanviljelijöiden ja työläisten lapsia.”

Miltä koulutuksen suhde korkeaan statukseen näyttää tällä hetkellä?

”1990-luvulla työläisperheiden jälkeläisten osuuden kasvu professoreissa pysähtyi. Oma aineistoni on vuoteen 2007 saakka eikä paljasta viimeisimpiä kehityskulkuja, mutta voi olla, että tällä hetkellä tapahtuu jo vähenemistä.

Koulutuksen nousu ihmisten yhteiskunnallista asemaa määrittäväksi tekijäksi tuotti siis suuren muutoksen, mutta nyt koulutettujen statusryhmä on paisunut valtavan suureksi. Tällaisena se ei enää samalla tavalla takaa korkeaa statusta kuin aiemmin, ja tämän ryhmän sisällä tapahtuu ilmeisesti uutta hierarkisoitumista. Mitä kaikkea se on, sitä ei ihan vielä osata sanoa.”

Olet tutkinut aiemminkin historiallisia kehityskulkuja. Miksi historiallinen näkökulma on mielestäsi tärkeä?

”Historiaan katsominen auttaa ymmärtämään tätä päivää. Yhteiskunnallisia ilmiöitä pitää tutkia pitkältä ajalta, koska muutokset ovat lopulta hyvin hitaita. Usein näkee, että ilmiöistä puhutaan ikään kuin ne olisivat uusia, että nyt vasta tapahtuu jotain. Mutta näinhän ei asia ole.

Tämän kirjan johtopäätöksissä käsittelen yhden prosentin eliittiä ja osoitan, että pieniä eliittejä on ollut kaikkina aikoina. Muuttunut on se, että eliittejä syntyy uusilla ammattialoilla, esimerkiksi eri taiteen ja tieteen aloilla ja urheilussakin.

Tämän tutkimuksen jälkeen olisin valmis ohjaamaan väitöskirjan ja gradun tekijöitä katsomaan nykyistä enemmän historiaa. Eikä aina tarvitse mennä itse vanhoihin aineistoihin, vaan lukea historioitsijoiden tutkimuksia, jotka kertovat vaikkapa perheestä joskus ennen.”

Jallinojan uusimman kirjan löydät täältä: Families, Status and Dynasties 1600–2000 (Palgrave Macmillan).  


Teksti
: Vaula Tuomaala

Helsinkiläinen äiti, auta perheitä koskevan tiedon keräämisessä osallistumalla tutkimushaastatteluun!

Kuva: Pixabay

Oletko helsinkiläinen äiti, jonka ensimmäinen lapsi on syntynyt vuonna 2014 tai sen jälkeen?

Olet etsimäni haastateltava, jos:  

  • elät parisuhteessa naisen kanssa tai
  • olet saanut lapsen ilman vakituista kumppania tai
  • jaat lapsen vanhemmuuden yhden tai useamman aikuisen kanssa, jotka asuvat eri taloudessa tai
  • elät syntyneen lapsen ja useamman aikuisen kanssa samassa taloudessa.

Itä-Suomen yliopiston Avioliittoperheen tuolla puolen -tutkimuksessa selvitetään, millaisiin perheisiin lapset Helsingissä syntyvät.

Noin kaksi tuntia kestävä haastattelu voidaan tehdä kotonasi, tai sille voidaan järjestää rauhallinen tila toisaalta. Tutkimushaastattelut ovat luottamuksellisia ja tulokset raportoidaan siten, että yksittäisiä henkilöitä ei voida tunnistaa.

Haastattelussa käydään läpi muun muassa äidin läheisiin ihmissuhteisiin, elämänhistoriaan, vanhemmuuteen ja lapsen saamiseen liittyviä teemoja.

Haastatteluista vastaa Vaula Tuomaala, joka valmistelee aiheesta väitöstutkimusta. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö (2015–2017). Löydät lisätietoa tutkimuksesta täältä.

Kysy lisää tai ilmoittaudu haastatteluun:

Vaula Tuomaala, Nuorempi tutkija (VTM), Itä-Suomen yliopisto
vaula.tuomaala[at]uef.fi
041 518 0401

 

Kuva: Pixabay

Outi Fingerroos: Stereotypiat varjostavat perheenyhdistämisistä käytävää keskustelua

Jyväskylän yliopiston etnologian professori, akatemiatutkija Outi Fingerroos vastasi kolmeen kysymykseen perhesuhteiden tutkimisesta. Fingerroosin, Anna-Maria Tapanisen ja Marja Tiilikaisen toimittama kirja Perheenyhdistäminen: Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? (Vastapaino) ilmestyi 19.4.2016.

 

OutiFingerroos2014

Mitä perhesuhteisiin liittyvää asiaa tutkit? Miten tutkimusaihe liittyy omaan tieteenalaasi?

Teen akatemiatutkijan rahoituksella tutkimusta somalien perheenyhdistämisestä etenkin viranomais- ja kansalaisjärjestönäkökulmasta. Olen haastatellut prosessiin työnsä puolesta kytkeytyviä tahoja ja pyrkinyt kokemusperäisen tiedon esille nostamiseen.

Itseäni on tässä aiheessa motivoinut ajankohtaisuuden lisäksi se, että viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työkenttä on polarisoitunut ja stereotypisoitunut samoin kuin puhe maahanmuuttajista itsestäänkin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti on jatkuvien parjauskampanjoiden kohteena ja Maahanmuuttoviraston työntekijöitä on uhattu sen työn vuoksi, mitä he tekevät.

Näkökulmaani voi kutsua yhteiskuntaetnologiaksi ja samalla kuin myös oral history -tyypin muistitietotutkimukseksi. Tämän tyyppiseen yhteiskunnallisesti merkitykselliseen tutkimukseen olemme Jyväskylän yliopiston etnologiassa tulevaisuudessa profiloitumassa. Ehkä tutkimustani voi pitää professorin tekemänä pelinavauksena tähän suuntaan.

Tavoitteena on tuottaa tutkimustietoa myös akateemista yhteisöä laajemmalle lukijakunnalle.

Minkä perhesuhteisiin liittyvän seikan haluaisit omasta tutkimuksestasi jakaa blogin lukijoille?

Kirjassa on tehty muutama keskeinen havainto. Ensinnäkin perhekäsitysten erilaisuus aiheuttaa jännitteitä eri kulttuureista tulevien ihmisten välille. Lainsäädännössä ja päätöksenteossa pyritään kuitenkin perheisiin liittyvien käsitysten yksinkertaistamiseen ja sitä kautta etenkin perhemuuton hallintaan. Mitä tulee perheiden yhdistämiseen käytännössä, EU-kansalaisilla on suurempi liikkumavara ihmissuhteiden luomisessa kuin EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilla, niin kutsutuilla kolmansien maiden kansalaisilla.

Toiseksi haluan korostaa, että julkisuudessa paljon esillä ollut oletus kansainvälistä suojelua saavien, esimerkiksi pakolaistaustaisten ihmisten hallitsemattomasta perheenyhdistämisestä on harhaanjohtava. Esimerkiksi vuonna 2015 vain 16 prosenttia myönteisistä päätöksistä oli sellaisia, joissa perheenkokoajan oleskelulupa perustui kansainväliseen suojeluun. Edeltävinä vuosina osuus on ollut vielä pienempi.

Pääosan perhesiteen perusteella myönnetyistä oleskeluluvista saavat siis esimerkiksi työn perässä Suomeen tulleiden ulkomaalaisten perheenjäsenet tai Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevia perheenjäsenet.

Oma huolenaiheensa on hallituksen esitys eduskunnalle ulkomaalaislain muuttamisesta, joka annettiin eduskunnalle 7.4.2016. Eduskuntakäsittelyssä olevassa esityksessä erikoista on se, että perheenyhdistämisen kriteerejä ehdotetaan tiukennettavaksi EU:n perheenyhdistämisdirektiiviin vedoten. Tarkoituksena on vähentää Suomen vetovoimaisuutta maahanmuuton kohdemaana.

Esityksen jättäneet hallituspuolueet ja sisäministeriö eivät tunnu ymmärtävän, että kansainvälistä suojelua saaneille perheenyhdistäminen on jo nyt erittäin vaikeaa. Hakijamäärät romahtivat vuonna 2010 voimaan tulleiden ulkomaalaislain muutosten myötä, jolloin hakemisesta tehtiin monille yksinkertaisesti mahdotonta.

Huolestuttavinta on, että ulkomaalaislakia pyritään nyt muuttamaan siten, että kansainvälistä tai tilapäistä suojelua saavien perheenjäseniltä edellytettäisiin tietyin poikkeuksin turvattua toimeentuloa, jotta perheenjäseniä saisi tuoda maahan. Tämä ei vastaa EU:n perheenyhdistämisdirektiivin henkeä, jonka mukaan Euroopan unionin olisi varmistettava jäsenvaltioiden alueella laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeudenmukainen kohtelu.

Mikä on ollut tämän tutkimuksen tekemisessä palkitsevinta? Entä haastavinta?

Palkitsevinta on se, että olen päässyt viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työntekijöiden kokemusten äärelle ja he ovat arvostaneet tekemääni tutkimusta.

Olen iloinen siitä, että tutkimustuloksilla on ilmiselvästi yhteiskunnallista merkitystä.

Vaikeinta on ollut näistä kokemuksista – ja koko perheenyhdistämisen ilmiöstä – kirjoittaminen.

Tutkimuseettiset näkökohdat ovat olleet haastavia, sillä viranomaisetnografia on vaatinut tarkkaan anonymiteetin suojelua, osin hankalia sopimuskäytänteitä ja myös pohdintaa siitä, mitä näkökohtia tutkijana voin kohtuuden nimissä tuoda julki. Ikävältä nettiroskaltakaan en ole välttynyt.

 

 

Kysymykset & tekstin toimitus: Vaula Tuomaala
Kuva: Matleena Jänis

Kaiken selittäminen kulttuurilla johtaa harhaan

Lasten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet rakentuvat erilaisille arvoille ja odotuksille eri maissa ja kulttuureissa – noin yleisesti ottaen. Jotta siirtolaisuuteen liittyvä perhetutkimus ei juuttuisi ennakkoluulojen toistamiseen, tarvitaan suurten linjojen rinnalle yksilö- ja perhetason analyysia.

 

Tutkija haastattelee viittä suomalaistyttöä ja viittä kurdityttöä. Kurditytöistä kaksi kertoo, että heidän liikkumisensa vapaa-aikana koulun jälkeen on hyvin rajoitettua ja että vanhemmat eivät halua heidän solmivan läheisiä suhteita suomalaisnuorten kanssa. Suomalaisnuorista kukaan ei ole kokenut voimakasta vapauden rajoittamista.

Vaikka laadullisessa tutkimuksessa ei pyritäkään tekemään yleistyksiä, vaikuttaa siltä, että tyttöjen tilan ja ajankäytön rajaaminen on yleisempää kurditaustaisilla kuin kantasuomalaisilla tytöillä. Enemmistö haastatelluista kurditytöistä ei kuitenkaan ole kokenut tällaista vapaa-ajan rajoittamista.

Edellä kuvailtu tilanne on esimerkki siitä, millaisia haasteita kulttuurisen monimuotoisuuden esiin tuominen tutkijalle asettaa. Kulttuuri ja yhteiskuntajärjestelmä vaikuttavat siihen, millaisiksi sukupolvisuhteet – eli suhteet lasten, heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa välillä – eri maissa muodostuvat.

Kuitenkin harva meistä on tyylipuhdas kulttuurinsa edustaja ja kulttuuristen tekijöiden esiintuominen perhesuhteiden selittäjänä johtaa usein vain stereotyyppisten karikatyyrien toistamiseen ja vahvistamiseen.

Vaikka kulttuuri käsitteenä onkin liukas ja liikkuva, suuria linjoja esimerkiksi arvojen tasolla on mahdollista maalata. Eri kulttuureja vertailevissa tutkimuksissa maita ja kulttuureita jaotellaan usein karkeasti individualismi–kollektivismi-akselilla. Kollektiivisten arvojen kulttuureissa sukupolvisuhteiden nähdään olevan tärkeämpiä ja velvoittavampia kuin yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joita muun muassa Suomi edustaa.

Kulttuuri_tekstikuva

Kulttuuristen arvostusten lisäksi yhteiskunnan turvaverkosto ja hyvinvointipalvelut vaikuttavat siihen, millaisia odotuksia perheenjäsenten ja sukulaisten välisiin suhteisiin kohdistetaan. Kun valtio tukee perheitä vain vähän tai ei lainkaan, perheenjäsenten toisilleen antama aineellinen ja aineeton tuki korostuvat.

Kulttuuristen erityispiirteiden kautta voidaan jäsentää sitä, miksi ja miten lasten ja heidän vanhempiensa suhteet ymmärretään joiltain osin eri tavoin eri maissa. Perhekulttuurin eli yksittäisen perheen omaksumien kulttuuristen tapojen ja käytäntöjen merkitys on perheenjäsenten välisille suhteille kuitenkin kulttuuria suurempi. Esimerkiksi vanhempien kanssa lapsuudessa vietetty aika vaikuttaa lasten haluun ja panostukseen omista vanhemmista huolehtimisessa (Silverstein ym. 2002).

Lisäksi on huomioitava, että sukupolvisuhteita jäsentävät kaikissa kulttuureissa kunnioitus (respect) ja hoiva (care) (Silverstein 2016). Vaihtelua eri kulttuurien välillä ilmenee kuitenkin siinä, millaisia irtiottoja omista lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista pidetään missäkin ikävaiheessa hyväksyttävinä ja millaisia (sosiaalisia) sanktioita normista poikkeamisesta seuraa.

Sukupolvisuhteiden piirteiden selittäminen kulttuurisilla tekijöillä tulee erityisen kimurantiksi muuttoliikkeen yhteydessä. Maahanmuuttajat edustavat uudessa kotimaassaan usein korostetulla tavalla (ja tahtomattaankin) omaa etnistä ryhmäänsä ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja odotuksia. Sen lisäksi, että yksilö- ja perhetason erot etnisten ryhmien sisällä ovat perhesuhteita tarkasteltaessa suuria, maahanmuutto itsessään voi muuttaa perheenjäsenten välisiä suhteita.

Tutkimusten mukaan maahanmuutto lähentää usein perheenjäseniä toisiinsa sosiaalisten verkostojen kaventuessa. Usein osa perheenjäsenistä jää lähtömaahan, mikä voi muuttaa perheen dynamikkaa ja arkea. Perhe voi myös tiivistyä, koska perheenjäsenet jakavat yhteisen kokemuksen uuteen maahan muuttamisesta ja ovat uudessa maassa ainakin aluksi toisistaan riippuvaisempia kuin lähtömaassa (Alitolppa-Niitamo 2010).

Uudessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä eläminen voi muokata käsityksiä sopivista perhesuhteista. Lähtömaan ja uuden kotimaan käsitykset sukupolvisuhteista voivat joutua muuton myötä myös törmäyskurssille. Esimerkiksi Suomeen muuttaneet vanhemmat voivat olettaa lastensa noudattavan lähtömaan kulttuurista koodistoa vaikkapa hoivan ja taloudellisen vastuunkannon suhteen, kun taas nuoret tottuvat yksilöllisempien valintojen mahdollisuuksiin.

Uuteen maahan muuttaminen voi johtaa myös siihen, että vanhemmat alkavat painottaa niitä lähtökulttuurin piirteitä, esimerkiksi uskonnollisuutta tai perheen ja yhteisöllisyyden korostamista, joita uusi yhteiskunta ei heidän kokemuksensa mukaan tue (Stepien 2008; Chan & Tam 2016). On myös muistettava, että vaikka arvot ja sukupolvisuhteisiin liitetyt odotukset perheiden välillä eri maissa vaihtelevat, ovat perhe-elämän käytännöt usein lähellä toisiaan (Alitolppa-Niitamo 2010). Arvot usein myös muuttuvat ihmisen iän ja kokemusten karttuessa (Helkama 2015, 8).

Kulttuuri tarjoaa näkökulman sukupolvisuhteiden yleisten ja erityisten piirteiden analysoimiseen, mutta perheenjäsenten välisiä suhteita ei voida selittää kulttuurilla.

Esimerkiksi kurditytön vapaa-ajan rajoittaminen (tai rajojen puute) ei palaudu yksiselitteisesti tietyn kulttuurin normistoihin, vaan perhe-elämän käytäntöihin vaikuttavat monet muutkin seikat. Kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän avulla voidaan kyllä yleisellä tasolla kuvata sukupolvisuhteiden tyypillisiä piirteitä, mutta yksittäisenä selittäjänä kulttuuri on harhaanjohtava.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuva: IM Free, Mamnaimie

 

Lähteet:

Alitolppa-Niitamo, Anne (2010) Perheen akkulturaatio ja sukupolvien väliset suhteet. Teoksessa Tuomas Martikainen & Lotta Haikkola (toim.) Maahanmuutto ja sukupolvet. Helsinki: Hakapaino, 45–64.

Helkama, Klaus (2015) Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Tallinna: Meedia Zone OÜ.

Chan, Hoi-Wing & Tam, Kim-Pong (2016) Understanding the Lack of Parent–Child Value Similarity. The Role of Perceived Norms in Value Socialization in Immigrant Families. Journal of Cross-Cultural Psychology, 1–19. (Advance online publication, julkaistu ennakkoon verkossa 4.3.2016).

Silverstein, Merril; Conroy, Stephen; Wang, Haitao; Giarrusso, Roseann & Bengtson, Vern (2002) Reciprocity in parent-child relations over the adult life course. Journal of Gerontology: Social Sciences, 57(1), S3–S13.

Silverstein, Merril (2016) Adult children providing support to their aging parents: Mixed motives over the family life course. Luento Intergenerational Family Solidarity across Europe (INTERFASOL) -verkoston kurssilla Portossa 4.4.2016.

Stepien, Anne (2008) The dream of family. Muslim migrants in Austria. Teoksessa Ralph Grillo (toim.) The family in question. Immigrant and ethnic minorities in multicultural Europe. Amsterdam: Amsterdam University Press, 165–186.

Yksin, muttei yksinäinen?

Yksinäisyys on noussut poliittisten keskustelujen teemaksi ainakin meillä Suomessa. Yksin asumisen lisääntyminen ei välttämättä tarkoita, että yksinäisyyttä kokevia ihmisiä olisi aikaisempaa enemmän.

 

Yksin asuminen on länsimaissa yleisempää kuin koskaan aikaisemmin. Eniten yksin asutaan suurissa kaupungeissa. Sosiologi Erik Klinenberg kuvaa teoksessaan Going Solo (2012) yksin asumisen ilmiötä Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Vielä vuonna 1950 vain 22 prosenttia amerikkalaisista aikuisista oli naimattomia. Tällä hetkellä jo yli 50 prosenttia Yhdysvaltojen aikuisväestöstä elää avioliiton ulkopuolella ja 28 prosenttia kotitalouksista on yhden hengen talouksia. Vastaavasti Suomessa yhden hengen talouksia oli 42 prosenttia kaikista kotitalouksista vuonna 2014.

Klinenberg pitää yksin asumista jopa oman aikamme huonoiten ymmärrettynä ilmiönä. Kirjan keskeisin väite on, että yksin asuminen on tullut jäädäkseen. Yksin asuvien ryhmä kasvaa koko ajan ja se tulisi huomioida myös poliittisessa päätöksenteossa omine erityistarpeineen.

Yksin asumisen lisääntymiseen vaikuttavia syitä Klinenberg luettelee useita. Länsimaissa vaurastuminen ja sosiaaliturvan kehittyminen ovat luoneet entistä paremmat edellytykset yksin asumiselle: ihmisillä on yksinkertaisesti varaa asua yksin. Toisaalta ihmisillä on varaa tehdä monia muitakin asioita, joita emme kuitenkaan välttämättä tee.

Klinenberg herättääkin meitä pohtimaan, miksi hyvinvointivaltioiden hyväosaiset haluavat käyttää lisääntynyttä valinnanvapauttaan ja turvallisuuttaan juuri valitsemalla eristäytymisen muista ihmisistä. Itse hän selittää ilmiötä arvoilla. Yksilönvapaus, itsemääräämisoikeus ja itsensä toteuttaminen ovat arvoja, joita voi toteuttaa yksin asumisen kautta. Lisäksi naisten ja miesten yhteiskunnallisen aseman tasa-arvoistuminen on mahdollistanut yksin asumisen myös naisille. Klinenbergin mukaan meillä on ylipäätään lupa ja mahdollisuus keskittyä yhä enemmän itseemme. Joillekin se voi tarkoittaa työhön keskittymistä ja uran edistämistä vapaa-ajasta tinkien, toisille taas yhteyden hakemista omaan sisimpään.

Mutta olemmeko me näiden kehityskulkujen seurauksena entistä yksinäisempiä? Yksin asumisen lisääntymiseen liitetään usein huoli lisääntyneestä yksinäisyydestä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yksin asuminen ja yksinäisyys ovat täysin eri asioita. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä myös parisuhteessa eläessään. Toisaalta yksin asuvalla voi olla hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä. Lisäksi parisuhteeton ihminen ei välttämättä asu yksin, eikä yksin asuva välttämättä ole parisuhteeton.

Oman lisänsä kuvioon tuo se, että avioliitto instituutiona on menettänyt merkitystään ja painoarvo on siirtynyt parisuhteeseen (Maksimainen 2014). Nykyään onkin sosiaalisesti odotettua erota mikäli parisuhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi parisuhdeneuvonnassa terapeuttinen ote on keskiössä ja ymmärrys avioliitosta sidoksena jää usein taka-alalle (Maksimainen 2014). Tämä tarkoittaa, että kulttuurimme ei tue pelkästään avioliittoa instituutiona vaan ero, yksin eläminen ja erilaiset ydinperheen ideaalista poikkeavat suhdemallit ovat hyväksyttyjä vaihtoehtoja.

Suomessa aikuisväestön yksinäisyyden kokemuksista on kysytty 90-luvulta lähtien Väestöliiton FINSEX-kyselyssä, jossa on tiedusteltu vastaajien tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvää yksinäisyyden voimakkuutta asteikolla 1–4. Vaikka yksin asuminen on Suomessakin lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana, FINSEX-vastausten perusteella suomalaisten yksinäisyyden ei voida katsoa lisääntyneen. (Kontula 2015.)

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi ihmisiä, jotka kärsivät sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Sosiaalisten verkostojen muodostaminen ja ylläpitäminen vaatii sosiaalisia taitoja ja aktiivisuutta.

Yksin eläminen herättää myös kysymyksiä toimeentulosta ja taloudesta. Klinenberg ihailee sitä, että Skandinaviassa yksin asumista tuetaan esimerkiksi taloudellisesti. Huomiotta Klinenbergin kirjassa jää kuitenkin se, että Suomessa joka kolmas (32 %) yhden hengen talous on pienituloinen, ja toimeentulotukea saaneista kotitalouksista yksin asuvien osuus oli 72 prosenttia vuonna 2014 (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).

Yksin asuvien joukko ei siis ainakaan Suomessa koostu vain hyvätuloisista, itseään toteuttavista uratykeistä. Klinenbergin esiin tuoma, yksilönvapautta korostava arvojen näkökulma kertoo ehkä jotain yksin asumisen lisääntymisen taustalla vallitsevasta ajan hengestä. Kyse ei kuitenkaan aina ole riippumattomuuden lisääntymisestä, vaan kuten suomalaisia koskevat tilastot osoittavat, myös huono-osaisuudesta – joka voi paradoksaalisesti lisätä riippuvuutta muista.

 

Teksti: Anu Kinnunen

Suomalaisten yksinäisyys -hankkeessa tuotetaan tietoa suomalaisten yksinäisyydestä.

 

Lähteet
Klinenberg, Erik (2012) Going Solo: Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. New York: Penguin Group.

Kontula, Osmo (2015) Yksinäisyys FINSEX-aineistoissa. Esitys Yksinäisyys ja yksinäisyystutkimus Suomessa -seminaarissa Kuopiossa 29.–30.9.2015.

Maksimainen, Jaana (2014) Avioliiton pelastamisesta parisuhteen hoitamiseen: Muodosta sisältöön. Sosiologia 51:2, 123–138.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2015) Toimeentulotuki 2014. Tilastoraportti 27/2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121824856

Follow my blog with Bloglovin