Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

 

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

 

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

 

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

 

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd     

 

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Perheen arvoitus

Perhettä on väitetty käsitteenä puolikuolleeksi, mutta se pitää pintansa tutkimuksessa ja ihmisten arjessa. Millä tavoin häilyvän perheen jäljille voidaan päästä tutkimuksessa?

 

Perhe herättää jokaisessa meistä välittömiä mielleyhtymiä. Tutkijalle perhe on käsitteenä ja tutkimuskohteena haaste, osaksi juuri arkisuutensa vuoksi. Käsitteen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen paitsi historiallista painolastia myös merkitysten ja näkökulmien moninaisuuden. Joidenkin tutkijoiden mielestä perheen käsite hajoaa tämän vuoksi omaan mahdottomuuteensa.

Saksalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim ovat esimerkiksi kysyneet, voidaanko individualisoituvan yhteiskunnan ilmiöitä tavoittaa tilastollisten luokitteluiden avulla. Onko vielä jäljellä universaaleja, sosiaalista elämää kuvaavia perusyksikköjä, jollaisia kotitalous tai perhe ovat kenties joskus olleet? Beckit ovat nimenneet perheen zombie-kategoriaksi eli käsitteeksi, joka on käytössä ja elossa siitä huolimatta, että se on oikeastaan kuollut. (1)

Perhe on tämän ajattelun mukaan zombie-kategoria, koska siihen liitetyt henkilökohtaiset merkitykset vaihtelevat. Yksilöllisten mieltymysten ja valintojen varaan rakentuvaa perhettä on vaikeaa määritellä yleispätevästi ja tunnistaa empiirisesti eli havainnointiin tai mittaamiseen perustuvan tutkimuksen keinoin.

 

Perhemääritelmät tutkimuskohteena

Beckien epäilyksistä huolimatta alati elämänkulussa muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin perheestä on kuitenkin kyetty tarttumaan lukuisissa tutkimuksissa. Perheen monitulkintaisuus ja yksilölliset merkitykset voidaan asettaa tutkimuksen lähtökohdaksi, kuten olemme tehneet Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa, jossa sovelsimme niin kutsuttua konfigurationaalista näkökulmaa. Tällä tarkoitetaan yleisempää kiinnostusta ihmistä ympäröiviin sosiaalisiin siteisiin, joista perheen ajatellaan olevan vain yksi esimerkki. Tutkimuksen keinoin voidaan selvittää, millä tavoin perheeksi määritellyt suhteet eroavat muista sosiaalisista suhteista. Perhettä pyritään lähestymään avoimena, tutkimuksessa selvitettävänä asiana ja tutkittavien omien määrittelyiden kautta. (2)

Väitöstutkimuksessani tarkastelen naimattomien helsinkiläisnaisten perhekäsityksiä, tukiverkostoja ja perheellistymistä muun muassa konfigurationaalisesta näkökulmasta. Tutkittavien valintaan liittyviä kriteereitä ovat olleet lapsen saaminen ja se, että tutkittavat eivät ole lapsen saamisen aikaan olleet naimisissa. Ajatuksena on, että tällaisia äitejä tutkimalla tavoitamme parhaiten sellaisia perheellistymisen muotoja, joita syntyy (hetero)avioliittoperheen raamien ulkopuolella. Henkilökohtaisten perhekäsitysten ja tukiverkostojen kartoittaminen puolestaan mahdollistaa kotitaloutta ja verisukulaisuuksia laajemman kuvan piirtämisen äitien läheisistä suhteista.

Äitien omien perhekäsitysten ohella olemme olleet kiinnostuneita siitä, keitä äidit katsovat kuuluvan vastasyntyneen lapsensa perheeseen. Tällöin olemme ottaneet annettuna, että lapsen perheeseen kuuluu vauvan synnyttänyt äiti – kysymystä vastasyntyneen perheestä kun on ylipäätään hankalaa lähestyä muuten kuin lapsen vanhemman tai vanhempien kautta. Pyysimme äitejä listaamaan vauvan perheeseen kuuluvia henkilöitä, korostaen kiinnostusta äitien henkilökohtaiseen käsitykseen lapsen perheestä.

Löysimme taustaltaan melko samankaltaisten äitien vastauksista (N = 195) neljä toisistaan selvästi erottuvaa lapsen perhettä (3). Aineiston yleisimmän perhetyypin nimesimme sukulaisperheeksi: siinä lapsen perheeseen oli tyypillisesti nimetty laajasti molempien vanhempien sukua. Parisuhdekeskeiseen perheeseen vastaajat olivat nimenneet tyypillisesti vain lapsen isän ja mahdollisia sisaruksia. Laajentunut ensiperhe ystävillä sisälsi puolestaan molempien vanhempien sukulaisten lisäksi ystäviä ja äitiperheessä painottuivat äidin puolen suku ja ystävät.

 

Sijaitseeko perhe kotitalousyksikössä?

Eniten perinteistä ydinperhemallia muistuttanut parisuhdekeskeinen perhe ei ollut tutkimusaineistossa hallitseva perhetyyppi (24 %), vaikka 87 prosenttia vastaajista oli vakiintuneessa avoliitossa eläviä äitejä. Vain 11 prosenttia vastaajista ajatteli, että vauvan perhe muodostuu vain samassa kotitaloudessa elävistä ihmisistä. Lapsen perhe siis laajeni tutkimuksemme perusteella usein kotitalouden ulkopuolelle: enimmäkseen muualla asuviin sukulaisiin, mutta usein myös ystäviin.

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty tutkimuksen kohdistuminen juuri kotitalousyksikköön. Yhdysvaltalaissosiologit Jaber Gubrium ja James Holstein ovat kutsuneet perhetutkimuksen kotitalouskeskeisyyttä ”metodologiseksi imperatiiviksi” (4). Tällä he tarkoittavat tutkimuksessa toistuvaa oletusta siitä, että kotitalous on kaikista aidoimman perhettä koskevan tiedon ja kokemuksen lähde.

Gubrium ja Holstein kiinnittävät huomiota siihen, miten perheelle annetaan tutkimuksessa yksilöt ylittävä rooli: kotitalouteen sijoittuvan perheen nähdään tekevän asioita ja vaikuttavan asiaintiloihin. Tällaisen asetelman voi nähdä esimerkiksi tutkimuksissa, joissa tarkastellaan perherakenteen sekä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen välisiä yhteyksiä. Näissä tutkimuksissa kotitaloudessa oleva perherakenne, vaikkapa yhden vanhemman perhe, kahden vanhemman perhe tai samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe, katsotaan muuttujaksi, jolla on yhteys siihen miten lapsi kehittyy.


Perheen jäljittäminen vaatii luovuutta

Omassa tutkimuksessani tehdyt havainnot kertovat paitsi yksilöllisistä perhekäsityksistä, myös perheenä elämisen tapoihin liittyvistä muutoksista, joita liittomuotojen ja kotitalouksien luokitteluun perustuvat perhetilastot eivät tavoita.

Kun tarkastellaan vaikkapa äitien käsityksiä lapsen perheestä, voidaan havaita, ettei perhe välttämättä muodostu pelkästään parisuhteen puitteissa. Ja vaikka verisukulaisuus pitää edelleen pintansa, nousevat lapsen perheessä usein tärkeään asemaan vanhempien ystävät, joiden roolin merkityksellisyys tutkittavien arjessa rakentuu tiiviin yhteydenpidon ja koetun läheisyyden varaan.

Perhettä käsitteenä lienee mahdotonta – ja tarpeetonta – haudata. Sosiaalisena yksikkönäkin se on moninaistuvista määritelmistään huolimatta yhä vahvasti olemassa.

Mutta perheen muutos ja siihen liitettyjen merkitysten ja arjen käytäntöjen yksilöllistyminen vaativat tutkijalta tutkimuksellista luovuutta. Tämän lisäksi tarvitaan valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä eli läheisiä suhteita koskevia käsitteitä ja kategorioita.

 

Kirjoittaja: Vaula Tuomaala
Kuva: Pixabay & stocksnap.io

 

Lähteet

(1) Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2001/2008) Individualization. Institutionalized Individualism and its Social and Political Consequences. Sage Publications.

(2) Castrén, Anna-Maija (2014) Konfigurationaalinen näkökulma perheeseen. Teoksessa: Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena & Jokinen, Kimmo (toim.) Perhetutkimuksen suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Tuomaala, Vaula, Anna-Maija Castrén & Pertti Töttö (2017) The first family: Newborn babies’ family members according to unmarried mothers in Finland (työnimi). Artikkelikäsikirjoitus.

(4) Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. (1990) What is Family? Mayfield Publishing Company.

Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

Siirtolaisperheissä moni nuori inspiroituu vanhempien esimerkistä muuttaa elämänsä suuntaa. Nuoret kuitenkin myös tunnistavat vanhempiensa sopeutumisvaikeudet uudessa maassa. Vanhempia kohtaan koetun kiitollisuuden ja ihailun rinnalla moni kokee olevansa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen. 

 

Uuteen maahan muuttaneiden perheiden lasten ajatukset ja tunteet vanhempiaan kohtaan ovat nuoruusiässä myllerryksessä. Toisessa kulttuurissa kasvaneita vanhempia kohtaan tunnetaan sekalaisia tunteita: kunnioitusta, arvostusta, hämmennystä, häpeää, lojaaliutta ja kiitollisuutta (1). Vaikka kiitollisuus mainitaan tutkimuskirjallisuudessa usein, sen rooli nuorten ja vanhempien suhteiden muovaajana maahanmuuttajaperheissä on ollut hyvin harvoin tutkimuskohteena.

Kiitollisuus voidaan nähdä keskeisenä läheisiä ihmissuhteita ylläpitävänä voimana (2). Kiitollisuus on myönteinen tunne, joka syntyy ihmissuhteessa, kun yksilö huomaa hyötyvänsä toisen ihmisen pyyteettömästä toiminnasta. Kyse on siis sosiaalisesta tunteesta: kiitollisuus näin määriteltynä liittyy aina muihin ihmisiin eikä voi olla itse aiheutettua.

Haastattelin Suomeen muuttaneita nuoria muutama vuosi sitten väitöskirjaani varten. Havahduin siihen, kuinka moni haastattelemani nuori pohti perheensä muuttaneen Suomeen ennen kaikkea nuoren tulevaisuuden vuoksi. Myös silloin, kun perheen muuttopäätös oli syntynyt esimerkiksi vanhempien työmahdollisuuksien tai vanhemman uuden parisuhteen pohjalta, valtaosa nuorista koki koulutuksensa ja tulevaisuudennäkymänsä perheen keskeisenä muuttosyynä.

Nuoret tunnistavat muutokset, joita muutto tuo vanhempien elämään

Vanhempien ”selviytymistarinan” ja sinnikkyyden korostaminen voi olla erityisen tärkeää silloin, kun nuoret tunnistavat vanhempiensa menettäneen muutossa paljon. Moni nuori näkee vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman laskun muuton jälkeen. Vanhempien on vaikea löytää töitä tai heidän tekemänsä työt eivät ole yhteiskunnassa yhtä korkealle arvostettuja kuin ennen muuttoa. Vanhempien sosiaaliset verkostot kaventuvat ja heidän kokemansa koti-ikävä ja yksinäisyys välittyvät myös perheen lapsille.

Huolimatta mahdollisista vaikeuksista muuton jälkeen, nuorten tulevaisuus on monelle aikuiselle tärkeintä. Vanhempien tekemä uurastus nuoren tulevaisuuden eteen herättää nuorissa kiitollisuutta. Vanhempia halutaan tukea ja omassa elämässä halutaan tehdä ratkaisuja, jotka hyödyttävät koko perhettä. Motivaatio pärjätä hyvin uudessa maassa nousee usein kotoa ja nuoret sitoutuvat vanhempiensa korkeisiin odotuksiin. Vanhempien usko nuorten kyvykkyyteen voi tsempata nuorta – mutta myös lannistaa.

Kiitollisuuden toinen puoli on kiitollisuudenvelka

Kiitollisuutta käsittelevissä tutkimuksissa kiitollisuus määritellään myönteiseksi tunteeksi. Kiitollisuudenvelkaan puolestaan liittyy epämiellyttäviä ja kielteisiä tunteita. Hyeyoung Kangin ja Marcela Raffaellin (3) tutkimuksen mukaan nuorten kokema kiitollisuudenvelka edistää maahanmuuttajaperheissä kuitenkin hyviä sukupolvisuhteita tasapainottaen nuorten suhteita vanhempiinsa.Toisin sanoen nuoret eivät halua haastaa jo muutenkin vaikeuksia kohdanneita vanhempiaan.


Omassa tutkimuksessani nuorten kiitollisuudenvelka vanhempiaan kohtaan näyttäytyi myös eri tavoin. Nuorten ja vanhempien välisissä suhteissa kiitollisuuden ja kiitollisuudenvelan tunteet saattoivat vaikuttaa nuorten reaktioihin eri tavoin. Jos maahanmuutto koettiin vanhempien antamana pyyteettömänä lahjana, johon ei sisälly ehtoja, kiitollisuuden tunne saattoi toimia myönteisellä tavalla ja myös tasoittaa ainakin osaa nuorten ja vanhempien välisistä konflikteista. Ajatus takaisinmaksusta ja vanhemmille elämisestä voi kuitenkin aiheuttaa erityisesti nuoruusiässä myös kapinaa ja ahdistusta.

Tutkimuksissa maahan muuttaneista ja maahanmuuttajataustaisista nuorista on viime vuosina korostettu paljon nuorten resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutostilanteissa. Perheen “selviytymistarina” voi toimia yhtenä inspiraation lähteenä nuorten ponnisteluille uudessa maassa ja kouluympäristössä. Sinnikkyys ja kekseliäisyys kuvaavatkin usein maahanmuuttajanuoria paremmin kuin lannistuminen, ja sama koskee heidän vanhempiaan. Etenkin, jos kysytään nuorilta itseltään.

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuvat: Emma Simpson / Unsplash ja Vincent Guth / Unsplash

Lähteet:

(1) Suárez-Orozco, Carola & Suárez-Orozco, Maurice (2001) Children of Immigration. Cambridge: Harvard University Press.

(2) Algoe, Sara, Kurtz, Laura & Hilaire, Nicole (2016) Putting the “You” in “Thank you”: Examining other-praising behavior as the active relational ingredient in expressed gratitude. Social Psychological and Personality Science, 7:7, 658–666.

(3) Kang, Hueyoung & Raffaelli, Marcela (2016) Personalizing immigrant sacrifices: Internalization of sense of indebtedness toward parents among Korean American young adults. Journal of Family Issues, 37:10, 1331–1354.

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Ydinperhe on aikansa elänyt, julistetaan KOM-teatterin tuoreessa näytelmässä MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä. Hulvaton elämysbisneksen kuvaus perää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokea vanhemmuus tavalla, joka ei uuvuta liikaa.

 

Miten vanhemmuuden kokemus olisi mahdollinen myös niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa? Jos lapsen voisi lainata määräajaksi ja palauttaa välillä, olisiko vanhemmuus silloin vähemmän uuvuttavaa kuin mitä se nykyajan perheissä näyttää olevan?

Näitä kysymyksiä käsittelee KOM-teatterin näytelmä MyBaby, jossa ratkaisu löytyy Glowheadz-start up -firman elämysbisneksestä. MyMom- ja MyDad-palvelujen lisäksi yritys kehittelee MyBaby-palvelua, jonka avulla kuluttaja voisi täyttää tarpeensa hoivata ja olla vanhempi vuokraamalla lapsen silloin kun haluaa.

Glowheadzin uskomattoman dynaamisessa tiimissä uskotaan, että kuluttajien tarpeisiin vastataan tarjoamalla mahdollisimman autenttinen kokemus vanhemmuudesta. Vanhempana oleminen esitetään näytelmässä vaivalloisena ja hermoja raastavana vauvanhoitona, joskin tunnelmaa välillä kohottaa symbioottinen imetyshetki.  Vanhempien taakkaa helpottaa se, että MyBabyn voi tilata vain lyhyeksi ja ajaksi lopun aikaa “olla vapaa”, kuten näytelmässä todetaan.

Näytelmä on hillitön komedia, jossa start-upin ideanikkarit simuloivat kollektiivista synnytyskokemusta sähköpaimeneen kytkettynä ja jossa vaippoja vaihdetaan vauvoja esittäviltä aikuisilta. Se saa katsojan nauramaan vedet silmissä, samastumaan ja tuntemaan myötähäpeää. Samalla näytelmä kuitenkin herättää perhetutkijan pohtimaan vakavampia vanhemmuuteen liittyviä teemoja, jotka kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Perhesuhteet vaivalloisena työnä

Näytelmässä nousee esiin kaksi erillistä, mutta toisiinsa kytkeytyvää näkemystä vanhemmuudesta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että mahdollisuus vanhemmuuteen kuuluu kaikille. MyBaby-palvelun avulla myös ne, joiden on vaikeaa tai mahdotonta saada esimerkiksi biologinen lapsi, saisivat kokea hetkiä vanhempana. Juuri tähän viittaa näytelmän julistus ydinperheestä aikansa eläneenä perhemuotona.

Perhemuotojen moninaistuessa yhä useampi tarvitsee – ja toivottavasti myös saa – mahdollisuuden vanhemmuuteen myös ydinperheen ulkopuolella. Älyttömän vauvanvuokrausidean kautta näytelmä korostaakin kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Toiseksi näytelmässä vanhemmuutta käsitellään raskaana tehtävänä, josta on perusteltua päästä irrottautumaan. Vanhemman ja lapsen välinen suhde ja pikkulapsen hoiva eivät ole vain autuasta symbioosia vaan myös vastenmielistä kakkavaippojen vaihtoa, koliikkia ja kaaosta. Vanhemmuus esitetään vaivalloisena työnä, joka voi ajaa jopa hermoromahduksen partaalle. Itse asiassa hoivan ja yhdessäolon positiiviset puolet jäävät näytelmässä pitkälti implisiittisiksi. Näytelmän maailmassa MyBaby-palvelulla on hyvinkin kysyntää: kukapa haluaisi tehdä näin stressaavaa hommaa jatkuvasti.

Nämä kaksi käsitystä vanhemmuudesta heijastavat laajempaa julkista keskustelua, jossa korostetaan vanhemmuuden vaativuutta ja vanhempien kokemia paineita sekä vanhempien tarvetta ja oikeutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ottamalla omaa aikaa. MyBaby-liikeidea on toki nykykäsitysten ja lainsäädännön valossa parodiaa. Se herättää kuitenkin pohtimaan, olisiko vanhemmuus helpompaa, jos lapsen voisi tilata määräajoiksi. Helpottaisiko se vanhemmuuden taakkaa? Voiko vanhemmuudesta välillä olla vapaa?

Mikä on perheen ydin?

Perhesuhteita käsitellään tämän hetken tutkimuksessa esimerkiksi yksilöiden kokemuksen ja merkityksenantojen näkökulmasta: perhettä ovat ne henkilöt, jotka ihminen kokee perheeksi. Perhesuhteet eivät noudata kotitalouksien, avioliittoinstituution tai biologisen sukulaisuuden rajoja. Sen sijaan perhesuhdetta määrittäväksi tekijäksi voivat nousta esimerkiksi läheisyys, yhteinen historia, hoiva ja huolenpito.

Perhesuhteet eivät siis merkitse vain arkista hoivaa vaan ne ovat moniulotteisia sidoksia. Kun perhesuhteita määrittää emotionaalinen ja fyysinen läheisyys, vastuu ja yhteenkuulumisen tunne, on vaikeaa kuvitella, että suhteesta voisi olla vapaa. Lapsen voi jättää jonkun toisen hoitoon ja vaihtaa vapaalle, jolloin vanhemmuuden arkisten askareiden taakka kevenee.

Sidokseen liittyvät tunteet – esimerkiksi rakkaus, huoli ja vastuu – eivät kuitenkaan katoa silloinkaan. Esimerkiksi lapsestaan välillä erossa elävän vanhemman vanhemmuus ei välillä katoa, vaikka vuoroviikoin lapsen arkisista tarpeista huolehtisi toinen vanhempi.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Perheen ydin muodostuu ehkä lopulta kuulumisen tunteista, läheisyyden kokemuksesta ja luottamuksesta. Nämä perheen ytimen komponentit eivät kuitenkaan esiinny vain ydinperheessä tai lapsen ja biologisen vanhemman suhteessa. Yhteenkuuluvuus, läheisyys ja luottamus voivat syntyä erilaisia reittejä, jolloin vaikkapa ystävästä, sisaruksen puolisosta tai entisestä seurustelukumppanista voi tulla perhettä.

Entä sitten Glowheadzin kehittämä bisnesidea? Tosiasiassa arjen askareisiin ja hoivaan apua tarjoavat palvelut ovat jo arkipäivää: lastenhoitajat, siivouspalvelut, aviomies- ja vaimopalvelut ovat monelle tuttuja. Varamummo- ja varapappa-palvelut puolestaan lienevät harvoin kaupallisia, mutta niiden idea on lähellä MyBabya: tarkoitus on tarjota sekä elämys aikuiselle että hoivaa lapselle.

Vanhemmuuskokemusta tarjoava start-up ei siis ehkä olekaan niin utopistinen ajatus kuin ensi alkuun tuntuisi. Hienoa siinä olisi kaikkien kuluttajien tasa-arvoinen mahdollisuus kokea siivu vanhemmuutta. Epäilen kuitenkin, että perhesuhteiden ydin ei taivu elämysbisnekseen. Arkisen yhdessäolon ja hoivan lisäksi perhesuhteissa on kyse läheisyydestä, kuulumisen tunteista ja vastuusta. Näitä tunteita ei voi kaupallistaa, eikä niistä voi olla vapaa.

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi ja KOM-teatteri / Marko Mäkinen

MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä KOM-teatterissa.
Käsikirjoitus: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Kuuluuko mummi perheeseen?

Helsinkiläisten äitien käsitykset vastasyntyneen lapsen perheestä ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle. Hyvin usein lapsen perheenjäseneksi nimetään myös isovanhempia, erityisesti isoäiti äidin puolelta. Tuoreen tutkimuksen tulokset herättävät pohtimaan, pitäisikö lainsäädännön turvata lapsen oikeus tavata isovanhempaa tai muuta tärkeää läheistä vanhempien eron tai kuoleman jälkeen.

 

Virallisiin tilastoihin perustuvassa tutkimuksessa lasten perheitä luokitellaan vanhempien määrän ja vanhempien liiton luonteen mukaan: puhutaan esimerkiksi yhden vanhemman perheistä ja avo- tai aviopariperheistä. Oikeudellisesti tunnustetut perhesuhteet ja yhdessä asuminen ovat myös usein perheistä käytävän keskustelun taustalla. Tämä näkökulma jättää kuitenkin pimentoon muut lapsen elämässä merkitykselliset ihmiset.

Johtamani tutkimushankkeen tuoreessa raportissa tarkastellaan sellaisten helsinkiläislasten perheitä, joiden äiti ei lapsen syntymän aikaan ollut avioliitossa. Väestörekisteritietojen rinnalla tutkimuksessa käytettiin kyselylomakeaineistoa, jossa äideiltä kysyttiin, ketkä heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluvat vastasyntyneen perheeseen.

Rekisteriaineistosta kävi ilmi, että syksyllä 2015 lähes joka viides avioliiton ulkopuolella syntynyt helsinkiläislapsi saapui synnytyslaitokselta kotiin, jossa ei vakituisesti asunut äidin lisäksi toista aikuista. Yhden aikuisen kotitalouksia oli erityisesti nuorten ja iäkkäämpien äitien kohdalla, kun taas noin kolmekymppisten äitien ryhmässä kahden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä. Keskimäärin äitien kotitalouksiin kuului äiti mukaanlukien 3,65 henkilöä.

Yhden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä muualla kuin Suomessa syntyneiden äitien kohdalla. Yhden ja kahden aikuisen kotitalouksien lisäksi pieni osuus lapsista kotiutui kolmen sukupolven talouksiin tai ”kommuunikotitalouksiin”, joissa asui äidin lisäksi useampi samaan ikäluokkaan kuuluva henkilö.

Lasten perhesuhteet ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle

Kyselylomakkeeseen äidit (199 vastaajaa) listasivat henkilöt, jotka heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluivat vastasyntyneen perheeseen. Aineisto osoitti lasten perheiden usein laajenevan kotitalouden ulkopuolelle. Lasten perheet sisälsivät keskimäärin seitsemän henkilöä äidin ja vauvan lisäksi. Tämä on paljon verrattuna siihen, että lomakevastaajien kotitalouksista 61 prosenttia oli kolmen hengen talouksia.

Äidit nimesivät lapsen perheenjäseniksi laajasti ihmisiä usein kolmesta perhesukupolvesta: lapsen isän, sisaruksia, isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja. Perhekokoonpanoissa korostuivat äidin puoleiset sukulaiset ja muut äidille läheiset henkilöt. Lapsen isovanhemmat nimettiin hyvin usein perheeseen kuuluviksi. Yli 80 prosentissa kokoonpanoista oli mainittu lapsen isoäiti äidin puolelta.

Millaisia suhteita olisi tuettava vanhempien eron tai kuoleman jälkeen?

Lakia lapsen huollosta ja tapaamisesta uudistetaan. Taustalla on pyrkimys tukea parhaalla mahdollisella tavalla lasten perhesuhteiden jatkuvuutta erityisesti vanhempien eron yhteydessä.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan tapaamisoikeus voidaan vahvistaa oikeudellisesti sitovasti vain lapsen ja tämän vanhemman välille. Uudistustyössä pohditaan kuitenkin nyt myös sitä, pitäisikö tapaamisoikeutta laajentaa koskemaan sellaista lapselle läheistä henkilöä, jolla on ollut merkittävä rooli lapsen elämässä. Voisiko siis mummi tai ukki, äiti- tai isäpuoli, tai muu läheinen aikuinen olla lapselle vanhempaan verrattavissa oleva perheenjäsen, jonka tapaamisoikeus tulisi vahvistaa laissa esimerkiksi vanhempien eron yhteydessä tai kuolemantapauksen sattuessa?

Helsingin Sanomien artikkelissa tuotiin esiin isovanhempien suru siitä, että ero saattaa katkaista yhteyden lastenlapsiin. Jutussa huomioitiin perheiden monimuotoistuminen ja näkemys siitä, että yhteys isovanhempaan tai muuhun tärkeään aikuiseen lapsen elämässä saattaa olla merkittävä hyvinvointia tukeva seikka. Toisaalta tuotiin esiin huoli siitä, että riitaisissa eroissa tapaamissopimuksen vahvistaminen useiden eri henkilöiden kanssa saattaa poikia pitkittyneitä oikeustaisteluja.

Läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita on vaikeaa, ellei mahdotonta ohjata lainsäädännöllä. Artikkeliin haastateltu Suomen sovittelufoorumin Vaula Haavisto korostaakin sovittelun merkitystä konfliktien purkamisessa. Kunnat ovat velvollisia tarjoamaan sovittelua ja vaikeiden erokiistojen selvittelyssä on otettu käyttöön muitakin keinoja viime vuosina. Sovittelussa ääneen pääsevät kuitenkin lähinnä lapsen viralliset huoltajat. Isovanhempia tai muita lapsen elämässä tärkeitä aikuisia (esimerkiksi äiti- tai isäpuolia) ei itsestään selvästi pidetä asianosaisina.

Keinoksi perhesuhteiden kartoittaminen

Olisiko lapsen suhdetta isovanhempaan tai muuhun hänelle läheiseen henkilöön mahdollista tukea viranomaiskäytäntöjä muuttamalla? Voitaisiinko lapsen asioita ratkova viranomainen velvoittaa perehtymään siihen elettyjen läheissuhteiden muodostelmaan, jonka ympäröimänä lapsi on elänyt ja jossa saanut hoivaa ja huolenpitoa?

Helsinkiläisvauvojen perhesuhteita on edellä mainitussa tutkimuksessa kartoitettu äitien henkilökohtaisten käsitysten näkökulmasta. Koska monien vastaajien kohdalla oli kyse ensimmäisestä ja vielä kovin pienestä lapsesta, perhekokoonpanot luultavasti ilmentävät myös äitien toiveita lapsen elämässä tärkeistä ihmisistä. Joka tapauksessa perheen ulottuminen mitä moninaisimpiin suhteisiin kotitalouden ja juridisesti vahvistetun vanhemmuuden ulkopuolella kertoo, että monet ymmärtävät perheen varsin laajaksi.

Isovanhemmat saattavat edustaa lapsen elämässä pysyvyyttä, kun aikuisten parisuhdepolut mutkittelevat. Lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi olisi hyödyllistä ryhtyä suhtautumaan muihinkin kuin lain tunnustamiin vanhempiin lapsen mahdollisina perheenjäseninä.

Kaikki mummit ja ukit eivät ole lapsen elämässä aktiivisesti läsnä huolehtimassa, hoivaamassa ja kasvattamassa. Mutta monet ovat. Jos lapsen elämässä merkitykselliset suhteet kartoitetaan huolellisesti, tarpeettomalta suhteiden katkeamiselta vanhempien eron tai kuoleman yhteydessä voidaan välttyä. Viranomaistyössä tähän voitaisiin turvautua konfliktitilanteissa ja silloin, kun ilmenee huoli lapsen hyvinvoinnista.

Kirjoittaja: Anna-Maija Castrén
Kuvat: Pixabay

Meillä kaikilla on kaksi perhettä

Ihanteellinen kuva omasta perheestämme ei useinkaan kohtaa sitä arkista perhettä, jonka kanssa elämme. Toiveiden ja todellisuuden ristiriita tulee näkyväksi erityisesti kriiseissä ja muutostilanteissa, mutta on olemassa myös muulloin. Itse asiassa voidaan ajatella, että meillä kaikilla on ikään kuin kaksi perhettä.

 

Jokaisella on kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän tulisi olla. Olemme kaikki myös kokeneet niitä hetkiä, jolloin perheeseen kohdistamamme odotukset eivät ole täyttyneet. Tällainen hetki voi olla esimerkiksi joulunvietto, jossa ei vallitsekaan leppoisa ja sukuyhteyttä vaaliva tunnelma, vaan yksi stressaantuu järjestelyistä, toinen humaltuu liikaa ja kolmas murjottaa. Odotukset joutuvat koetukselle myös parisuhteen päättyessä, jolloin unelma yhteisestä tulevaisuudesta murtuu. Tai aikuisten sisarusten suhteet saattavat perintöriidan seurauksena muuttua jännitteisiksi tai jopa katketa, aiheuttaen samalla ehkä katkoksia myös muihin suhteisiin sukulaispiirissä.

Historioitsija John Gillis (1) erottelee kaksi rinnakkaista perheen käsitettä: kuvitellun perheen ja eletyn perheen. Kuviteltu perhe viittaa siihen, millaisena haluaisimme perheemme nähdä. Se on mielikuva, joka kytkeytyy kollektiivisesti jaettuihin ihanteisiin perheestä, perherituaaleihin ja perhettä koskeviin myytteihin. Tämä on perhe, jonka varassa elämme: se merkitsee meille ennen kaikkea emotionaalista yhteenkuulumista, läheisyyttä ja tukea.

Eletty perhe puolestaan viittaa arkiseen perhe-elämään. Toisin kuin kuviteltu perhe, tämä eletty perhe pitää sisällään myös ristiriitoja, jännitteitä, konflikteja ja katkoksia. Se on perhe, jonka kanssa elämme, kaikkine puutteineenkin.

Suhteet ihmisten välillä näyttäytyvät erilaisina kuvitellussa perheessä ja eletyssä perheessä. Kuviteltuun perheeseen liittyy ajatus jatkuvuudesta ja luotettavuudesta: perhesuhteita pidetään pysyvinä ja muuttumattomina. Eletyn perheen todellisuus on toisenlainen: arjessa suhteisiin tulee säröjä tai pitkiäkin katkoksia ristiriitojen seurauksena. Eletyt perhesuhteet ovat alttiita muutokselle, ja yksittäinen muutos perheessä voi asettaa useammankin suhteen uuteen valoon. Näin voi tapahtua esimerkiksi eron jälkeen tai uudessa parisuhteessa, kun lähipiiriin ilmestyy uusia ihmisiä, esimerkiksi uuden kumppanin lapsi.

Eletyn perheen arkinen suhdemuodostelma ei siis useinkaan vastaa kuvitellun perheen suhteiden joukkoa. Emme esimerkiksi välttämättä onnistu vaalimaan läheistä suhdetta omiin vanhempiimme vaikka toivoisimmekin. Toisaalta eletty perheemme saattaakin pitää sisällään vaikkapa läheisiä ystäviä, joita taas ei kuviteltuun perheeseen, kollektiivisesti jaettuun perheideaaliin, usein kuulu.

Gillisin erottelu kuvitellun ja eletyn perheen välillä tekee näkyväksi ristiriitaisuuden, joka perheeseen ja perhesuhteisiin liittyy. Kollektiivisesti jaetut ideaalit, myytit ja ihanteet perheestä näkyvät median kuvastossa ja populaarikulttuurissa. Ne tarjoavat meille eräänlaisen tulkintakehyksen, jonka avulla jäsennämme kokemusta eletyn elämän perheestä.

Populaarikulttuurissa kuvitellun perheen ja eletyn perheen erottelua heijastavia kuvauksia löytyy esimerkiksi 2000-luvun suositusta tv-sarjasta Gilmoren tytöt (2000–2007, 2016). Sarjassa käsitellään kevyellä otteella perhesuhteisiin kohdistuvien odotusten ja todellisuuden ristiriitaa, joka on yksi sarjan keskeisistä jännitteistä.

Gilmoren tytöissä teininä äidiksi tullut Lorelai, hänen teini-ikäinen tyttärensä Rory sekä Lorelain vanhemmat Emily ja Richard törmäilevät jatkuvasti tahoillaan eletyn ja kuvitellun perheen ristiriitaan. Emily ja Richard kärsivät etäisestä suhteestaan Lorelaihin ja pettyvät toistuvasti tämän elämäntapavalintoihin, jotka ovat ristiriidassa vanhempien yläluokkaiseen asemaan kytkeytyvien käyttäytymisnormien kanssa. Emilylle ja Richardille perherituaalit ja se, millaisena perhe ulkopuolisille näyttäytyy, ovat keskeisessä asemassa. Gillisin ajatuksen mukaan elettyä perhettä tulkitaan kuvitellun perheen kautta. Emilyn, Richardin ja Lorelain tapauksessa se johtaa useimmiten voimakkaisiin ristiriitoihin ja pettymyksiin.

Lorelain kuvitellussa perheessä omia vanhempia pidetään etäällä, kaukana eletystä perheestä ja omasta arjesta, ihmisinä, joita tavataan mielellään pikaisesti juhlapyhinä. Kuvitelma törmää todellisuuteen, kun vanhemmista tulee tuen ja avunannon kautta osa elettyä perhettä. Suhde ei enää olekaan niukkaan yhteydenpitoon perustuva etäinen suhde, vaan kerta toisensa jälkeen illallispöydässä päädytään kiivaisiin väittelyihin henkilökohtaisista asioista ja voimakkaat ristiriidat johtavat jopa katkoksiin tyttären ja vanhempien suhteissa.

Sarjan hahmot tulkitsevat elettyä perhettä omista lähtökohdistaan, kuitenkin aina peilaten sitä kuviteltuun perheeseen. Sarjassa perhesuhteisiin liittyvää ristiriitaisuutta tehdään näkyväksi ja samalla onnistutaan hiukan kyseenalaistamaan perheeseen kohdistuvia kollektiivisia ideaaleja.

Kuvitellun perheen ja eletyn perheen käsitteiden avulla voidaan tarkastella sitä, mikä perhe on ja mikä on ihmisten kokemus siitä, oli sitten kyse meistä itsestämme tai perhettä koskevan tutkimuksen kohteista. Tarvitsemme sekä perhettä, jonka varassa elämme, että perhettä, jonka kanssa elämme.

Teksti: Aino Luotonen
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Sonya Mantere

Lähteet:
(1) Gillis, John (1997) A World of Their Own Making. Myth, Ritual, and the Quest for Family Values. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Hikeä ja aivokemiaa – voiko biologinen selittäminen täydentää yhteiskuntatieteellistä tutkimusta?

Fysiologiset reaktiot ja tunteiden kemia ovat alkaneet kiinnostaa ihmissuhteita tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä. Samaan aikaan neurotieteilijät ovat havainneet ihmissuhteiden tärkeyden aivojen toiminnan tutkimuksessa.

 

Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta ihmiselämän tutkimuksessa on puhuttu viimeisen vuosikymmenen ajan emotionaalisesta käänteestä (1 & 2). Erikoiselta siinä mielessä, että arkiymmärryksessä tunteet ovat keskeisiä ihmissuhteissa. Sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin usein olleet kiinnostuneempia ihmisten välisten suhteiden muista puolista, kuten kulttuurista ja käytännöistä. Ihmissuhteita on siis lähestytty ennemmin tapojen kuin tunteiden näkökulmasta.

Tunnekäänne on tarkoittanut tunteita käsittelevän yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lisääntymistä. Tunteita on toki tutkittu aiemminkin muun muassa sosiologisessa, antropologisessa ja sosiaalipsykologisessa perhetutkimuksessa. Uudessa tutkimuksessa on kuitenkin yksi huomiota herättävä piirre:  biologisen näkökulman vaikutus yhä useampaan tutkimukseen.

Yhdistelmä on mielenkiintoinen: tunteiden tutkimus on nousussa samaan aikaan, kun biologis-fysiologiset lähestymistavat yhteiskuntatieteissä ovat yleistyneet. Tuoreena esimerkkinä mainittakoon sosiologi Anssi Peräkylän tutkimus, jossa on selvitetty terapeutin ja potilaan fysiologista kiihtymistä istunnon aikana. Tutkimuksen tuloksissa yhdistyvät tutkittavien fysiologisten reaktioiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen analyysi. Tuloksissa tarkastellaan hikoilumuutoksia yhdessä keskusteluanalyysin perinteisten empatiaindikaattoreiden, kuten ilmemuutosten kanssa.

 

Epäilyttävä biologia?

Moni yhteiskuntatieteilijä kokee, että biologiset lähestymistavat ihmisen käyttäytymiseen ovat liian kapeita eivätkä kerro kovinkaan paljoa siitä, millaisia tunteita ihmissuhteisiimme liittyy ja mistä tunteet saavat alkunsa. Ja toisaalta, miksi yhteiskuntatieteilijä selittäisi maailmaa biologisilla reaktioilla?

Tunteiden sosiaalista puolta korostavat tutkijat ovat olleet huolissaan siitä, että tunnetutkimus käsittelee tunteita automaattisina reaktioina tapahtumiin. Sosiaalipsykologi Margaret Wetherellin mukaan tunteet tulisi ymmärtää sosiaalisina käytäntöinä eli kulttuuristen tulkintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Ihmisen sosiaalisesta maailmasta erillisiä tunteita on Wetherellin mukaan mahdotonta paikantaa. (1.)

Monessa biologisia selitysmalleja hyödyntävässä uudessa tutkimuksessa biologinen näkökulma onkin yhdistetty sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin. Suomessa esimerkiksi Minna Säävälä yhdistelee tunteita ja muukalaisen kohtaamista koskevassa analyysissaan muun muassa antropologiaa, sosiaalipsykologiaa ja evoluutioteoriaa (2). Myös Peräkylä korostaa, että biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen täydentää sosiologista keskustelunanalyysia.

Neurotieteilijät sosiaalisen äärellä

Biologian tuominen ihmisten toiminnan tarkasteluun tuottaa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen uusia näkökulmia. Neurotieteilijät ovat vastaavasti innostuneet lainaamaan ajatuksia psykologiasta ja sosiaalitieteistä. Sosiaalinen neurotiede on kattotermi tämän tyyppiselle tutkimukselle, joka on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Kun ihmissuhteita tutkitaan neurotieteellisellä otteella, tutkimusten otsikot ovat esimerkiksi seuraavia (3, 4 & 5):

Merkitykselliset perhesuhteet: Nuorten riskinoton neurokognitiiviset puskurit. 

Kuulluksi tuleminen aktivoi aivojen palkkiojärjestelmän ja edistää merkityksellisten kokemusten syntymistä.

Saat kun annat: Toiminnallinen magneettikuvaus -tutkimus perheenjäsenten auttamisesta.

Viimeiseksi mainittu tutkimus esittää, että kulttuuriset tulkinnat muovaavat aivojemme toimintaa. Tutkimuksessa amerikkalaiset nuoret kahdesta etnis-kulttuurisesta ryhmästä (valkoiset ja latinot) jakoivat rahaa itselleen ja perheelleen. Nuorten rahanjako oli näissä ryhmissä samankaltaista, mutta aivotoiminta rahanjakotilanteissa erilaista. Tutkijat seurasivat nuorten aivojen palkkiojärjestelmän aktivoitumista ja huomasivat, että latinot kokivat enemmän mielihyvää jakaessaan rahaa perheelleen ja valkoiset jakaessaan rahaa itselleen. Sama tapahtuma koettiin siis tunnetasolla eri tavoin eri etnis-kulttuurisissa ryhmissä.

Tutkimuksen mukaan aktiivisuus aivoalueilla ei ennusta käyttäytymistä – kummassakin ryhmässä rahaa jaettiin perheelle ja itselle samassa suhteessa. Sen sijaan etnis-kulttuurinen tausta ja yksilön aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kokeeko perheen auttamisen (rahan jakamisen perheelle) miellyttävänä.

Perheenjäsenten auttamisen kulttuurisia eroja selitetään usein kulttuurisilla normeilla. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat yksilön näkökulman mukaan analyysiin: yhteisöllisessä kulttuurissa kasvanut kokee perheen auttamisen henkilökohtaisesti palkitsevana.

 

Jännitteitä ja uusia avauksia – eli kiinnostavaa tutkimusta!

Biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen eroaa vahvasti monissa ihmistieteissä hallitsevista ajattelutavoista (2). Ihmistieteissä esimerkiksi poikkeukset ja erityistapaukset ovat usein kiinnostavinta, kun taas biologi etsii ihmisille yhteisiä piirteitä.

Kun tutkitaan tunteita, biologi ja kulttuurisia käytäntöjä tarkasteleva tutkija lähtevät liikkeelle perustavalla tavalla erilaisista lähtökohdista. Biologi keskittyy tunteen aiheuttamiin fysiologisiin reaktioihin ja ihmisen käyttäytymisen selittämiseen evoluutioperspektiivistä, jolloin tunteiden ymmärretään syntyneen luonnonvalinnan tuloksena ja olevan ihmislajille tyypillisiä. Yhteiskuntatieteilijä taas tarkastelee tunnekokemuksia tietyssä ihmissuhteessa, tietyllä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa.

Yhteisymmärrys on kuitenkin mahdollista, ja biologisen näkökulman huomioiminen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa analyysissa voi tuottaa herkullisia yhteentörmäyksiä. Eri tutkimusaloja edustavat tutkijat vaikuttavat olevan yhtä mieltä siitä, että uudenlainen tutkimus tunteista ihmissuhteissa on vasta alussa.

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuva: Unplash, Samuel Zeller

Lähteet:
(1) Wetherell, Margaret (2015) Trends in the Turn to Affect: A Social Psychological Critique. Body & Society 21:2, 139–166.

(2) Säävälä, Minna (2016) Muukalainen tuli kylään. Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 61/2016. Helsinki: Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos.

(3) Telzer, Eva; Fuligni, Andrew; Lieberman, Matthew & Galván, Adriana (2013) Meaningful family relationships: Neurocognitive buffers of adolescent risk taking. Journal of Cognitive Neuroscience 25:3, 374–387.

(4) Kawamichi, Hiroaki; Yoshihara, Kazufumi; Sasaki, Akihiro; Sugawara, Sho; Tanabe, Hiroki; Shinohara, Ryoji; Sugisawa, Yuka; Tokutate, Kentaro; Mochizuki, Yukiko; Anme, Tokie & Sadato, Norihiro (2015) Perceiving active listening activates the reward system and improves the impression of relevant experiences. Social Neuroscience 20:1, 16–26.

(5) Telzer, Eva; Masten, Carrie; Berkman, Elliot; Lieberman, Matthew & Fuligni, Andrew (2010) Gaining while giving: An fMRI study of the rewards of family assistance among White and Latino youth. Social Neuroscience 5:5–6, 508–518.

Riitta Jallinoja: Perhe välittää yhteiskunnallista asemaa

Lasten päivähoidon järjestäminen, naisasialiikkeen historia, perheideologian nousu – siinä muutamia aiheita, joihin Riitta Jallinoja on vuosikymmenien saatossa perehtynyt. Helsingin yliopiston professori emerita on tutkinut perhettä, naisen asemaa ja poliittisia liikkeitä pitkään. Tuoreimmassa tutkimuksessaan hän syventyi statuksen periytymiseen perheissä.

 

Riitta_kuva

”Kuvassa olen purjehtimassa Välimerellä noin 15 vuotta sitten. Matka oli yksi elämäni kohokohdista. Merellä tunnen olevani vapaa, mutta samalla haasteiden edessä.”

Riitta Jallinoja, mitä statuksella tarkoitetaan?

”Status tarkoittaa ihmisen sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Status määräytyy kahden ”voiman”, ammatin ja sen arvostuksen yhteisvaikutuksessa. Arvostus määrää viime kädessä ammattien arvojärjestyksen. Näin ajatteli myös Max Weber, joka on yksi sosiologian klassikoista.

Ammatteihin liittyvää arvostusta osoitetaan monin tavoin, esimerkiksi istumajärjestyksellä, kodeilla, vaatetuksella, mitaleilla, palkinnoilla, harrastuksilla ja niin edelleen. Olemme oppineet tunnistamaan näiden hierarkisoivan merkityksen, vaikka tasa-arvoistuminen on vaikuttanut tällaisten performanssien erottelukykyyn. Tutkimuksessani tarkastelen puolison valintaa ja lasten ammatinvalintaa asioina, jotka ilmentävät statusta.”

Mikä ajoi sinut tämän aiheen pariin?

”Halusin ymmärtää paremmin statuksen välittymistä perheissä. Tässä kirjassa tutkin sitä, miten status on historian saatossa vaikuttanut puolison valintaan ja toisaalta sitä, miten voimakkaasti perhe välittää statusta, kuinka yhteiskunnallinen asema periytyy lapsille ja edelleen heidän jälkeläisilleen.”

Millaisten aineistojen avulla tutkit aihetta?

”Tutkimusta varten tarkastelin pääosin suomalaisia ja ruotsalaisia sosiaalisia genealogioita 1600-luvulta nykypäivään. Sosiaaliset genealogiat ovat sukupuita, joissa kerrotaan myös ihmisten ammatit, eli onko kyseessä ollut renki, valtaneuvos vai professori. Suomen ja Ruotsin lisäksi käsittelen kirjassa laajasti erilaisten historiallisten aineistojen kuten sukuhistorioiden avulla koko läntistä Eurooppaa sekä kansainvälisiä yritysdynastioita.”

Millaisia havaintoja tutkimustyö tuotti?

”Ensinnäkin, näen aviopuolison valinnan ja lasten ammatinvalinnan statusperformansseina, yhteiskunnallisen aseman näkyväksi tekemisenä. Aineistojeni avulla pystyn osoittamaan, miten tärkeä statusekvivalenssin periaate on. Statusekvivalenssi on identtinen silloin, kun esimerkiksi pappi nai papin tyttären ja papin pojasta tulee pappi. Tällöin statuksen ala on kapea, yhden ja saman ammatin määrittämä. Identtisen ekvivalenssin vallitessa piiri pieni pyörii ja serkusavioliittoja on paljon. Mutta useimmiten näin ei ole, vaan statusryhmä on laajempi, rakentuen useasta eri ammatista. Puolison valinta ja lasten valitsemat ammatit osoittavat, mitkä ammatit ovat yhdenvertaisia keskenään. Toistuvat valinnat osoittavat, miten laajaksi statusekvivalenssi voi tulla.

Tarkastelen kirjassa myös erikseen 1800-lukua, jolloin tapahtui valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Kapitalismin lopullisen läpimurron myötä syntyi mahtisukuja, yritysdynastioita, joissa valta ja omaisuus periytyivät jälkeläisille. Samaan aikaan aatelisto menetti etuoikeuksiaan ja koulutus alkoi luoda uutta pohjaa korkealle statukselle. Virkoihin alettiin vaatia akateemista tutkintoa ja tämä pakotti aatelistonkin kouluttautumaan, kun aiemmin ylioppilastutkinto oli tärkeä lähinnä papeille.

Näin koulutuksesta tuli 1800-luvun aikana tärkeä nousun väline, vaikka varsinaisesti tämä näkyi vasta 1900-luvulla. Esimerkiksi Suomessa 2. maailmansodan jälkeen 1950-luvulla professoreiksi alkoi tulla entistä enemmän maanviljelijöiden ja työläisten lapsia.”

Miltä koulutuksen suhde korkeaan statukseen näyttää tällä hetkellä?

”1990-luvulla työläisperheiden jälkeläisten osuuden kasvu professoreissa pysähtyi. Oma aineistoni on vuoteen 2007 saakka eikä paljasta viimeisimpiä kehityskulkuja, mutta voi olla, että tällä hetkellä tapahtuu jo vähenemistä.

Koulutuksen nousu ihmisten yhteiskunnallista asemaa määrittäväksi tekijäksi tuotti siis suuren muutoksen, mutta nyt koulutettujen statusryhmä on paisunut valtavan suureksi. Tällaisena se ei enää samalla tavalla takaa korkeaa statusta kuin aiemmin, ja tämän ryhmän sisällä tapahtuu ilmeisesti uutta hierarkisoitumista. Mitä kaikkea se on, sitä ei ihan vielä osata sanoa.”

Olet tutkinut aiemminkin historiallisia kehityskulkuja. Miksi historiallinen näkökulma on mielestäsi tärkeä?

”Historiaan katsominen auttaa ymmärtämään tätä päivää. Yhteiskunnallisia ilmiöitä pitää tutkia pitkältä ajalta, koska muutokset ovat lopulta hyvin hitaita. Usein näkee, että ilmiöistä puhutaan ikään kuin ne olisivat uusia, että nyt vasta tapahtuu jotain. Mutta näinhän ei asia ole.

Tämän kirjan johtopäätöksissä käsittelen yhden prosentin eliittiä ja osoitan, että pieniä eliittejä on ollut kaikkina aikoina. Muuttunut on se, että eliittejä syntyy uusilla ammattialoilla, esimerkiksi eri taiteen ja tieteen aloilla ja urheilussakin.

Tämän tutkimuksen jälkeen olisin valmis ohjaamaan väitöskirjan ja gradun tekijöitä katsomaan nykyistä enemmän historiaa. Eikä aina tarvitse mennä itse vanhoihin aineistoihin, vaan lukea historioitsijoiden tutkimuksia, jotka kertovat vaikkapa perheestä joskus ennen.”

Jallinojan uusimman kirjan löydät täältä: Families, Status and Dynasties 1600–2000 (Palgrave Macmillan).  


Teksti
: Vaula Tuomaala

Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

 Vuonna 2014 voimaan tullut joustava hoitoraha paransi alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien taloudellista mahdollisuutta tehdä osa-aikaista työtä. Läntisissä Euroopan maissa osa-aikatyö on usein naisten tapa yhdistää työ ja perhe. Osa-aikainen työ voisi kuitenkin olla vaihtoehto, josta molemmat vanhemmat hyötyvät.

 

Vuoden 2014 alusta alle kolmevuotiaiden lasten vanhemmilla on ollut mahdollisuus saada joustavaa hoitorahaa, joka on jo pitkään käytössä ollutta osittaista hoitorahaa  parempi korvaus työajan lyhentämisestä. Osittaista hoitorahaa maksetaan 96,98 € kuukaudessa, kun joustava hoitoraha on puolestaan 60–80 %:n  työajalla 160,80 € kuukaudessa ja korkeintaan 60 %:n työajalla 241,19 € kuukaudessa.

Joustava hoitoraha korvaa osittaisen hoitorahan alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien työajan lyhentämisen tukena. Osittaista hoitorahaa puolestaan maksetaan ensimmäistä ja toista luokkaa käyvien lasten vanhemmille, jotka lyhentävät työaikaansa.

Osittaisella hoitorahalla on 2000-luvun alussa hoidettu vuosittain vain noin neljää prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Joustavalla hoitorahalla hoidettiin kuitenkin jo sen ensimmäisenä voimassaolovuotena 2014 kuusi prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Osittaisen hoitorahan saajista 90 prosenttia oli äitejä. Sen sijaan isät tekevät harvoin osa-aikatyötä. (Salmi, Lammi-Taskula & Mäntylä 2016.)

Kyselytutkimuksissa kerätyn tiedon perusteella vanhemmat ovat selittäneet vähäistä kiinnostustaan osa-aikatyöhön pääasiassa taloudellisilla syillä. Onkin mahdollista, että osa-aikatyön yleistyminen pikkulapsiperheissä johtuu joustavan hoitorahan tarjoamasta aiempaa paremmasta korvaustasosta.


Osa-aikatyöhön liittyy ongelmia

Taloudellisten syiden lisäksi vanhemmat pohtivat osa-aikatyötä harkitessaan omaa urakehitystään, työnantajan suhtautumista osa-aikatyöhön ja sitä, onko oma työ mitoitettavissa lyhennettyyn työaikaan sopivaksi (Salmi ym. 2016). Suomessa kokoaikatyön kulttuuri on vahva, ja se näyttää määrittelevän jonkin verran sekä naisten että miesten omia työaikoja koskevia toiveita (Salin 2014). On myös mahdollista, että osa-aikatyöhön suhtaudutaan varauksellisesti siksi, että perheen kotitöiden pelätään kasautuvan osa-aikaista työtä tekevälle puolisolle.

Suomessa ei ole sellaista osa-aikatyön kulttuuria, joka tukisi perheen ja työn yhteensovittamista. Perinteisesti suomalaiset naiset ovat tehneet kokoaikatyötä, ja viime aikoina lisääntynyt, usein iltoihin ja viikonloppuihin sijoittuva osa-aikatyö johtuu paljolti palvelualojen tarpeista. (Salmi ym., 2016.)

Perheen ja työn yhteensovittamista tukeva osa-aikatyön kulttuuri, joka koskee vain naisia, voi myös olla ongelmallinen. Hollannissa naisten osa-aikatyö on hyvin yleistä. Brittiläisten työelämäntutkijoiden Christine R. Cousinsin ja Ning Tangin (2004) mukaan naiset ovat Hollannissa työaikoihinsa tyytyväisiä, mutta he ovat usein taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan. Sen sijaan Ruotsissa naiset kokevat stressiä työn ja perheen yhteensovittamisesta, mutta ovat taloudellisesti riippumattomia puolisoistaan. Ruotsissa osa-aikaisesti työskentelevät tekevät tyypillisesti hollantilaisia pidempiä päiviä.

Kiinnostava kysymys onkin, miten osa-aikatyö voitaisiin yhdistää puolisoiden väliseen symmetriseen työnjakoon. Hollannissa vuonna 2010 (de Bel) ilmestyneessä vanhempien työnjakoon liittyvässä oppaassa Yhdessä töissä, yhdessä kotona puolisoita kannustetaan jakamaan lastenhoito- ja ansiotyövastuu tasaisesti. Hollannissa naisten työaika voi olla hyvinkin lyhyt ja opas kehottaakin miehiä lyhentämään työaikaansa, jotta naiset voisivat tehdä enemmän töitä.

viktor-hanacek


Joustava hoitoraha molempien vanhempien käyttöön

Suomessa joustava hoitoraha voisi olla yksi keino kaventaa sukupuolten työaikojen välistä eroa. Sen avulla vanhemmat voisivat tehdä perättäisinä periodeina osa-aikatyötä tai lyhentää työaikaansa niin, että kumpikin tekee esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa.  

Mitä nelipäiväiseen työviikkoon siirtyminen joustavan hoitorahan avulla käytännössä merkitsisi perheen taloudelle? Kun joustavan hoitorahan vaikutus huomioidaan, olisivat ansionmenetykset 80 prosenttiseen työaikaan siirtyvälle keskituloiselle naiselle (ansiot 3077 € kuukaudessa) 290 € kuukaudessa.¹ Vastaava ansionmenetys keskituloiselle miehelle (ansiot 3695 € kuukaudessa) olisi noin 361 € kuukaudessa.

On kuitenkin syytä huomioida, että useimmiten lyhyempien  työaikojen yhteydessä tarvitaan vähemmän hoitopalveluita. Tämä pienentää päivähoitomaksuja, mitä tässä laskelmassa ei ole huomioitu. Kummankin yhtäaikaisesti toteuttama nelipäiväinen työviikko toisi lapsen viikkoon kolme päivähoitopäivää sekä yhden hoivapäivän molemmille vanhemmille.

Ajatus koti- ja ansiotyövastuiden jakamisesta vanhempien kesken on tullut aiempaa vahvemmaksi ihanteeksi. Joustava hoitoraha on parantanut vanhempien mahdollisuuksia tehdä joko peräkkäisesti tai yhtäaikaisesti osa-aikatyötä. Suomeen ei ole tarvetta luoda naisten osa-aikatyön markkinoita (vrt. Salmi ym. 2016). Sen sijaan olisi pyrittävä tekemään työelämästä nykyistä joustavampi niin, että osa-aikainen työ olisi mahdollista kiireisissä elämänvaiheissa oleville vanhemmille sukupuolesta riippumatta.

 

Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: Picjumbo / Viktor Hanacek

¹ Käteen jäävä tulo on laskettu verotoimiston verolaskurilla. Esimerkkihenkilö asuu Helsingissä ja kuuluu evankelisluterialiseen seurakuntaan. Hänellä on puoliso ja yksi alle kolmevuotias lapsi. Laskuriin on syötetty vuodessa kertyvät palkkatulo ilman lomarahoja ja etuisuudet. Laskelma on vain viitteellinen, koska se ei huomioi erityistilanteita.

Lähteet:
de Bel, Saskia (2010) Samen uit, samen thuis. Een recept om werk en zorg eerlijk te verdelen. Utrecht: Kosmos Uitgevers.

Cousins, Christine R. & Ning Tang (2004) Working time and work and family conflict in the Netherlands, Sweden and the UK. Work, employment and society 18:3, 531–549.

Salin, Milla (2014) Opportunities, constraints and constrained opportunities. A study on mothers´ working time patterns in 22 European countries. Finnish Yearbook of Population Research XLIX, Supplement. Helsinki: The Population Research Institute.

Salmi, Minna, Johanna Lammi-Taskula & Erika Mäntylä (2016) Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytännön ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81:2, 206–215.

 

Helsinkiläinen äiti, auta perheitä koskevan tiedon keräämisessä osallistumalla tutkimushaastatteluun!

Kuva: Pixabay

Oletko helsinkiläinen äiti, jonka ensimmäinen lapsi on syntynyt vuonna 2014 tai sen jälkeen?

Olet etsimäni haastateltava, jos:  

  • elät parisuhteessa naisen kanssa tai
  • olet saanut lapsen ilman vakituista kumppania tai
  • jaat lapsen vanhemmuuden yhden tai useamman aikuisen kanssa, jotka asuvat eri taloudessa tai
  • elät syntyneen lapsen ja useamman aikuisen kanssa samassa taloudessa.

Itä-Suomen yliopiston Avioliittoperheen tuolla puolen -tutkimuksessa selvitetään, millaisiin perheisiin lapset Helsingissä syntyvät.

Noin kaksi tuntia kestävä haastattelu voidaan tehdä kotonasi, tai sille voidaan järjestää rauhallinen tila toisaalta. Tutkimushaastattelut ovat luottamuksellisia ja tulokset raportoidaan siten, että yksittäisiä henkilöitä ei voida tunnistaa.

Haastattelussa käydään läpi muun muassa äidin läheisiin ihmissuhteisiin, elämänhistoriaan, vanhemmuuteen ja lapsen saamiseen liittyviä teemoja.

Haastatteluista vastaa Vaula Tuomaala, joka valmistelee aiheesta väitöstutkimusta. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö (2015–2017). Löydät lisätietoa tutkimuksesta täältä.

Kysy lisää tai ilmoittaudu haastatteluun:

Vaula Tuomaala, Nuorempi tutkija (VTM), Itä-Suomen yliopisto
vaula.tuomaala[at]uef.fi
041 518 0401

 

Kuva: Pixabay