Tuoko parisuhde miehille kaivattua hyvinvointia?

Parisuhteessa elävät miehet voivat paremmin kuin ilman parisuhdetta elävät. Kaikki vailla parisuhdetta elävät eivät kuitenkaan voi huonosti. Hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää, miten parisuhteeseen tai sen puuttumiseen suhtautuu.

 

Useissa tutkimuksissa on todettu parisuhteessa elävien olevan onnellisempia kuin niiden, jotka eivät ole parisuhteessa (1). Vaikka tämä tieto pitääkin paikkansa, on samaan aikaan tärkeää ymmärtää myös se, että parisuhteessa erityisen huonosti voivat usein eroavat ja siirtyvät näin ongelmineen pois parisuhteessa olevien tilastoa ”rumentamasta”.

Tutkijana minua kiinnostaa ilman parisuhdetta elävien hyvinvointi ja sen yhteys parisuhdetoiveisiin. Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavassa artikkelissani tarkastelen ilman vakituista parisuhdetta elävien miesten (jatkossa parisuhteettomien) hyvinvointia psykosomaattisten oireiden, yksinäisyyden ja onnellisuuden ulottuvuuksilla. Tutkimuksessani luen parisuhteettomiksi myös eronneet ja lesket, mikäli heillä ei ole uutta vakituista suhdetta.

Hyödynnän tarkastelussani suomalaisten seksuaalikäyttäytymistä ja asenteita kuvaavaa FINSEX-aineistoa vuosilta 1992–2015. Tarkastelen iältään 25–64-vuotiaita miehiä, koska nuoremmilla parisuhdetilanteet vaihtelevat vielä paljon. Rajaustani vanhemmilla miehillä psykosomaattisten oireiden taustalla saattaa puolestaan olla enemmän muita terveydellisiä syitä kuin parisuhteettomuuteen liittyviä tekijöitä. Yli 64-vuotiaiden ikäluokassa myös odotukset parisuhteelle ovat erilaiset kuin nuoremmilla esimerkiksi perheellistymisen suhteen. FINSEX-aineiston vastaajista valtaosa eli parisuhteessa. Kaikkiaan tutkimukseen osallistuneista 2 797 miehestä 425 eli ilman parisuhdetta.

Psykosomaattiset oireet hyvinvoinnin mittareina

Tutkimuksessani selvitin erilaisten psykosomaattisten oireiden esiintyvyyttä FINSEX-kyselyyn vastanneiden miesten keskuudessa. Otin tarkasteluun esimerkiksi seuraavia oireita: unettomuus, painajaiset, ylirasittuneisuus ja ahdistuneisuus.

Tutkimukseni yhdeksi olennaisimmaksi havainnoksi muodostui se, että parisuhteettomat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Ilman parisuhdetta elävät miehet jakautuvat sen mukaan, miten he suhtautuvat elämäntilanteeseensa ja toivovatko he itselleen parisuhdetta vai eivät. Itselleen vakituista kumppania toivovat miehet voivat huonommin kuin omaan parisuhteettomuuteensa tyytyväiset miehet.

Tämä näkyi esimerkiksi ahdistuneisuutena, jota esiintyi usein tai joskus viimeisen kuukauden aikana yli puolella (56 %) parisuhdetta toivovista miehistä. Vastaava prosenttiosuus miehillä, jotka eivät toivo parisuhdetta, oli noin 42. Ylirasittuneisuutta ja painajaisia oli niin ikään enemmän miehillä, jotka toivoivat parisuhdetta. Painajaisia näki edellisen kuukauden aikana joskus tai usein heistä kolmannes (31 %). Miehistä, jotka eivät toivoneet parisuhdetta, näki painajaisia vajaa viidennes (18 %).

Sen sijaan parisuhteessa elävillä miehillä oli parisuhteettomia vähemmän psykosomaattisia oireita. Tämänkaltainen tulos on havaittu myös aikaisemmissa tutkimuksissa. On kuitenkin syytä huomata, että parisuhteettomat miehet eivät häviä kaikilla hyvinvoinnin osa-alueilla parisuhteessa eläville miehille. Parisuhteessa olevat miehet olivat FINSEX-kyselyn mukaan ylirasittuneempia kuin yksin elävät miehet, jotka eivät toivoneet parisuhdetta. Ilmeisesti perhe-elämän kuorimittavuus näkyi ylirasituksena, sillä tällä mittarilla mitattuna parisuhteelliset eivät olleet erityisen hyvinvoivia.

Yksinäiset miehet toivovat parisuhdetta muita useammin

Toimivat ihmissuhteet parantavat elämänlaatua. Useissa  tutkimuksissa yksinäisyyden on puolestaan todettu alentavan elämänlaatua (2). Useille yksinäisyyden määritelmille on yhteistä se, että yksinäisyys nähdään sosiaalisten suhteiden puutteena tai henkilökohtaisena kokemuksena, joka ei välttämättä näy ulospäin. Yksinäisyys koetaan myös luonteeltaan epämiellyttäväksi, toisin kuin positiivinen yksin oleminen. Tutkimukseni aineistossa yksinäisyyttä esiintyi enemmän parisuhdetta toivovilla kuin parisuhteettomuuteensa tyytyväisillä miehillä. Kun jo yksinäisyyden määritelmässä todetaan, että yksinäisyyteen liittyy sosiaalisten suhteiden puutteita, on odotettavaa, että parisuhteettomista juuri parisuhdetta toivovat kokevat enemmän yksinäisyyttä.

Onnellisuuden kokemuksen kohdalla vastaavaa eroa ei näiden ryhmien välillä kuitenkaan ollut. Parisuhdetta toivovat miehet ja parisuhteettomina itsensä tyytyväiseksi tuntevat olivat jokseenkin yhtä onnellisia. Yksinäisyyden kokemus ei siis parisuhdetta toivovien miesten kohdalla ole suoraan yhteydessä elämän kokonaisonnellisuuteen.

On todettu, että koettuun onnellisuuteen vaikuttavat useat tekijät. Suomalaistutkimuksessa viiden kärjen muodostivat perhe, terveys, rakkaus, ystävät ja säännölliset tulot (3). Tämä lista on peräisin tutkimuksesta, jossa tutkittavat olivat pääasiassa parisuhteessa eläviä. Parisuhteettomilla onnellisuustekijöiden järjestys on todennäköisesti erilainen, sillä heillä ei useinkaan ole esimerkiksi perhettä, jonka kanssa asutaan yhdessä.

Tutkimukseni tulosten perusteella näyttää siltä, että kumppanitoive on vahvemmin yhteydessä ilman parisuhdetta elävien miesten yksinäisyyteen kuin onnellisuuteen. Tätä voi osaltaan selittää se, että onnellisuus liittyy elämässä useisiin eri osa-alueisiin, kun taas yksinäisyys kulminoituu sosiaalisissa suhteissa koettuihin puutteisiin. Parisuhteettomat, jotka eivät koe sosiaalisissa suhteissaan puutteita, voivat viihtyä hyvin yksin kokematta itseään kuitenkaan yksinäisiksi. Parisuhdetta toivovat sen sijaan kokevat yksinään olemisen ehkä erityisen epämiellyttävänä ja toivovat tilanteeseen muutosta esimerkiksi vakituisen parisuhteen muodossa. Ehkäpä parisuhdetoiveiden taustalla onkin miehillä enemmän halu pois epämiellyttävänä koetusta yksinäisyydestä kuin puuttuvan onnellisuuden tavoittelu.

Parisuhteessa elävät miehet olivat joka tapauksessa vähemmän yksinäisiä sekä onnellisempia kuin ne, joilla parisuhdetta ei ollut. Parisuhde näyttää siis lisäävän miesten hyvinvointia niin psykosomaattisten oireiden kuin onnellisuuden ja yksinäisyydenkin näkökulmista.

Vahva parisuhdetoive altistaa miehiä yksinäisyyden kokemukselle ja psykosomaattiselle oireilulle. Tämän vuoksi olisi tärkeää pohtia, miten näiden miesten yksinelämistä voitaisiin tukea siten, ettei liiallista painetta parisuhteen etsimiselle olisi tai ettei parisuhde näyttäytyisi ainoana keinona vähentää yksinäisyyden kokemusta. Kuten tutkimukseni elämäntilanteeseensa tyytyväiset parisuhteettomat miehet osoittavat, elämä voi olla tyydyttävää myös ilman parisuhdetta.

Kirjoittaja: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Teksti perustuu Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavaksi hyväksyttyyn artikkeliin Kinnunen, Anu & Kontula, Osmo: Miesten parisuhteettomuuden yhteys hyvinvointiin (2018).

Lähteet

(1) Kainulainen, Sakari (2014) Raha ja rakkaus hyvinvoinnin lähteinä. Yhteiskuntapolitiikka 79, 485–97.

(2) Cacioppo, John T. & Patric, William (2008) Loneliness: human nature and the need for social connection. New York: W. W. Norton & Company.

(3) Pessi, Anne Birgitta (2008) What constitutes Experiences of Happineness and Good Life: Building a Novel Model on the Everyday Experiences. Kirjassa: Tissari, Heli, Pessi, Anne Birgitta & Salmela, Mikko (toim.) Happiness: Cognition, Experience, Language. Helsinki: Helsinki Collegium for Advanced Studies.

 

Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

 Vuonna 2014 voimaan tullut joustava hoitoraha paransi alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien taloudellista mahdollisuutta tehdä osa-aikaista työtä. Läntisissä Euroopan maissa osa-aikatyö on usein naisten tapa yhdistää työ ja perhe. Osa-aikainen työ voisi kuitenkin olla vaihtoehto, josta molemmat vanhemmat hyötyvät.

 

Vuoden 2014 alusta alle kolmevuotiaiden lasten vanhemmilla on ollut mahdollisuus saada joustavaa hoitorahaa, joka on jo pitkään käytössä ollutta osittaista hoitorahaa  parempi korvaus työajan lyhentämisestä. Osittaista hoitorahaa maksetaan 96,98 € kuukaudessa, kun joustava hoitoraha on puolestaan 60–80 %:n  työajalla 160,80 € kuukaudessa ja korkeintaan 60 %:n työajalla 241,19 € kuukaudessa.

Joustava hoitoraha korvaa osittaisen hoitorahan alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien työajan lyhentämisen tukena. Osittaista hoitorahaa puolestaan maksetaan ensimmäistä ja toista luokkaa käyvien lasten vanhemmille, jotka lyhentävät työaikaansa.

Osittaisella hoitorahalla on 2000-luvun alussa hoidettu vuosittain vain noin neljää prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Joustavalla hoitorahalla hoidettiin kuitenkin jo sen ensimmäisenä voimassaolovuotena 2014 kuusi prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Osittaisen hoitorahan saajista 90 prosenttia oli äitejä. Sen sijaan isät tekevät harvoin osa-aikatyötä. (Salmi, Lammi-Taskula & Mäntylä 2016.)

Kyselytutkimuksissa kerätyn tiedon perusteella vanhemmat ovat selittäneet vähäistä kiinnostustaan osa-aikatyöhön pääasiassa taloudellisilla syillä. Onkin mahdollista, että osa-aikatyön yleistyminen pikkulapsiperheissä johtuu joustavan hoitorahan tarjoamasta aiempaa paremmasta korvaustasosta.


Osa-aikatyöhön liittyy ongelmia

Taloudellisten syiden lisäksi vanhemmat pohtivat osa-aikatyötä harkitessaan omaa urakehitystään, työnantajan suhtautumista osa-aikatyöhön ja sitä, onko oma työ mitoitettavissa lyhennettyyn työaikaan sopivaksi (Salmi ym. 2016). Suomessa kokoaikatyön kulttuuri on vahva, ja se näyttää määrittelevän jonkin verran sekä naisten että miesten omia työaikoja koskevia toiveita (Salin 2014). On myös mahdollista, että osa-aikatyöhön suhtaudutaan varauksellisesti siksi, että perheen kotitöiden pelätään kasautuvan osa-aikaista työtä tekevälle puolisolle.

Suomessa ei ole sellaista osa-aikatyön kulttuuria, joka tukisi perheen ja työn yhteensovittamista. Perinteisesti suomalaiset naiset ovat tehneet kokoaikatyötä, ja viime aikoina lisääntynyt, usein iltoihin ja viikonloppuihin sijoittuva osa-aikatyö johtuu paljolti palvelualojen tarpeista. (Salmi ym., 2016.)

Perheen ja työn yhteensovittamista tukeva osa-aikatyön kulttuuri, joka koskee vain naisia, voi myös olla ongelmallinen. Hollannissa naisten osa-aikatyö on hyvin yleistä. Brittiläisten työelämäntutkijoiden Christine R. Cousinsin ja Ning Tangin (2004) mukaan naiset ovat Hollannissa työaikoihinsa tyytyväisiä, mutta he ovat usein taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan. Sen sijaan Ruotsissa naiset kokevat stressiä työn ja perheen yhteensovittamisesta, mutta ovat taloudellisesti riippumattomia puolisoistaan. Ruotsissa osa-aikaisesti työskentelevät tekevät tyypillisesti hollantilaisia pidempiä päiviä.

Kiinnostava kysymys onkin, miten osa-aikatyö voitaisiin yhdistää puolisoiden väliseen symmetriseen työnjakoon. Hollannissa vuonna 2010 (de Bel) ilmestyneessä vanhempien työnjakoon liittyvässä oppaassa Yhdessä töissä, yhdessä kotona puolisoita kannustetaan jakamaan lastenhoito- ja ansiotyövastuu tasaisesti. Hollannissa naisten työaika voi olla hyvinkin lyhyt ja opas kehottaakin miehiä lyhentämään työaikaansa, jotta naiset voisivat tehdä enemmän töitä.

viktor-hanacek


Joustava hoitoraha molempien vanhempien käyttöön

Suomessa joustava hoitoraha voisi olla yksi keino kaventaa sukupuolten työaikojen välistä eroa. Sen avulla vanhemmat voisivat tehdä perättäisinä periodeina osa-aikatyötä tai lyhentää työaikaansa niin, että kumpikin tekee esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa.  

Mitä nelipäiväiseen työviikkoon siirtyminen joustavan hoitorahan avulla käytännössä merkitsisi perheen taloudelle? Kun joustavan hoitorahan vaikutus huomioidaan, olisivat ansionmenetykset 80 prosenttiseen työaikaan siirtyvälle keskituloiselle naiselle (ansiot 3077 € kuukaudessa) 290 € kuukaudessa.¹ Vastaava ansionmenetys keskituloiselle miehelle (ansiot 3695 € kuukaudessa) olisi noin 361 € kuukaudessa.

On kuitenkin syytä huomioida, että useimmiten lyhyempien  työaikojen yhteydessä tarvitaan vähemmän hoitopalveluita. Tämä pienentää päivähoitomaksuja, mitä tässä laskelmassa ei ole huomioitu. Kummankin yhtäaikaisesti toteuttama nelipäiväinen työviikko toisi lapsen viikkoon kolme päivähoitopäivää sekä yhden hoivapäivän molemmille vanhemmille.

Ajatus koti- ja ansiotyövastuiden jakamisesta vanhempien kesken on tullut aiempaa vahvemmaksi ihanteeksi. Joustava hoitoraha on parantanut vanhempien mahdollisuuksia tehdä joko peräkkäisesti tai yhtäaikaisesti osa-aikatyötä. Suomeen ei ole tarvetta luoda naisten osa-aikatyön markkinoita (vrt. Salmi ym. 2016). Sen sijaan olisi pyrittävä tekemään työelämästä nykyistä joustavampi niin, että osa-aikainen työ olisi mahdollista kiireisissä elämänvaiheissa oleville vanhemmille sukupuolesta riippumatta.

 

Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: Picjumbo / Viktor Hanacek

¹ Käteen jäävä tulo on laskettu verotoimiston verolaskurilla. Esimerkkihenkilö asuu Helsingissä ja kuuluu evankelisluterialiseen seurakuntaan. Hänellä on puoliso ja yksi alle kolmevuotias lapsi. Laskuriin on syötetty vuodessa kertyvät palkkatulo ilman lomarahoja ja etuisuudet. Laskelma on vain viitteellinen, koska se ei huomioi erityistilanteita.

Lähteet:
de Bel, Saskia (2010) Samen uit, samen thuis. Een recept om werk en zorg eerlijk te verdelen. Utrecht: Kosmos Uitgevers.

Cousins, Christine R. & Ning Tang (2004) Working time and work and family conflict in the Netherlands, Sweden and the UK. Work, employment and society 18:3, 531–549.

Salin, Milla (2014) Opportunities, constraints and constrained opportunities. A study on mothers´ working time patterns in 22 European countries. Finnish Yearbook of Population Research XLIX, Supplement. Helsinki: The Population Research Institute.

Salmi, Minna, Johanna Lammi-Taskula & Erika Mäntylä (2016) Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytännön ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81:2, 206–215.

 

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Ilman parisuhdetta elävä ihminen joutuu väistämättä kohtaamaan kulttuurissamme vallitsevan aikuisena elämisen mallin ja oman sopimattomuutensa siihen. Jos yhteiskunnan rakenteet suosivat parisuhteessa eläviä, voidaan puhua singlismistä eli parisuhteettomien syrjinnästä.

 

Iäkkäiden yksinäisyyttä tutkiva Elisa Tiilikainen esitti blogissamme toiveen siitä, että lapsettomana eläminen muuttuisi nuorempien sukupolvien kohdalla vähitellen hyväksytymmäksi. Yhteiskunnassamme vallitsee edelleen normatiivinen ajattelutapa, jossa parisuhde nähdään osana odotettua elämänkulkua ja vanhemmuus ”normaalina”. Ilman parisuhdetta elävä asettuu olemassaolollaan tätä järjestystä vastaan. Hän on ikään katsomatta poikkeama normista etenkin, jos ei edes toivo parisuhdetta.

Parisuhteettomuuteen johtavat polut ovat yksilöllisiä ja kokemukset vaihtelevia. Tutkimuksissa on kartoitettu esimerkiksi sitä, miten parisuhteettomat kokevat tilanteensa ja miten yksin eläminen vaikuttaa heidän käsityksiin itsestään.

Parisuhde oletusarvona

Arja Mäkinen (2008) tarkasteli sosiaalityön väitöskirjassaan yksin elävien naisten tapoja kohdata naiseuteen liittyviä odotuksia. Luodakseen itsestään mielikuvan normaalina aikuisena naisena, haastatellut pyrkivät esittämään itsensä ”oikeanlaisena” työntekijänä, seksikumppanina ja puolisoehdokkaana sekä äidin tehtäviä hoitamaan kykenevänä naisena.

Tutkimuksessa nousi selvästi esille se, kuinka naiset vertasivat itseään parisuhteessa oleviin. Vertaamalla he pyrkivät vakuuttamaan, ettei heissä ole mitään vikaa, vaikka kumppania ei olekaan.

Jill Reynolds ja Margaret Wetherel (2007) tutkivat puolestaan ilman parisuhdetta elävien naisten identiteettejä. He tunnistivat naisten kertomuksista erilaisia lähestymistapoja sinkkuuteen. Puutteen identiteetistä käsin parisuhteettomuuden nähtiin johtuvan ensisijaisesti yksilön puutteellisuudesta, kelpaamattomuudesta parisuhteeseen. Sosiaalisen kuulumattomuuden luokassa keskeistä oli naisten kokemus siitä, että heidät oli suljettu pariskuntien muodostaman sosiaalisen verkoston ulkopuolelle. Myönteisissä tulkinnoissa parisuhteettomuus nähtiin itsenäisyytenä ja vapautena sekä mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen.

Parisuhde toimii usein linkkinä muihin sosiaalisiin suhteisiin, mikä voi vahvistaa parisuhteettoman tunnetta ulkopuolisuudesta. Kaisa Ketokiven (2012) lähisuhdeverkostoja koskevassa tutkimuksessa tuli esille, kuinka parisuhteessa elävien sosiaalisia verkostoja määritti juuri pariskuntana eläminen; sosiaalisten suhteiden piiri rakentui eräänlaisen pariskuntasosiaalisuuden varassa ilman yksilöiden omia ponnisteluja. Parisuhteettomilla sen sijaan läheisten suhteiden piirin rakentaminen vaati henkilökohtaista aktiivisuutta ja joustavuutta perhekäsityksissä.

anun-kuva

Singlismin teoria ja käytäntö

Parisuhteettoman kokemukseen tilanteestaan vaikuttanee osaltaan myös aikaisempi parisuhdehistoria sekä se, onko parisuhteettomuus väliaikaista ja itse valittua vai pitkittynyttä ja ei-toivottua. Lisäksi kokemukseen vaikuttavat  sinkun elämänpiiriin kuuluvat ihmiset.

Yhdysvaltalainen tutkija Bella DePaulo (2011) kutsuu ilman parisuhdetta elävien syrjintää singlismiksi. Yksityiselämän lähisuhteissa tämä voi ilmetä siten, että parisuhteeton tulee leimatuksi vanhaksipiiaksi, peräkammarinpojaksi tai liian hankalaksi ihmiseksi, tai hänet voidaan kokea uhaksi muiden parisuhteille.

Singlismi voi ilmetä myös rakenteellisella tasolla yhteiskunnan normistossa ja lainsäädännössä. Erilaisten tukien ja veroista tehtävien vähennysten määrittelyssä yksineläjät joutuvat avoliitossa asuvia huonompaan asemaan. Esimerkiksi työmarkkinatukea saavien kohdalla pääomatuloille asetetaan erilaiset rajat riippuen siitä, onko tuensaaja avoliitossa vai ei. Myös kotitalousvähennyksen henkilösidonnaisuutta voi pitää kahden hengen talouksia suosivana. Avio- tai avoparin kotitalouden maksimivähennys on siis kaksinkertainen yksin asuviin verrattuna.

On ilahduttavaa, että yksin asuvien tilanteeseen on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Helsingin kaupunki kokoaa Yksin kaupungissa -hankkeessaan tietoa yksinasuvien tilanteesta ja Yksinasuvat ry pyrkii ajamaan yksin elävien etuja. Parisuhteettomilla ei ole vielä omaa etujärjestöään, tosin useat heistä myös asuvat yksin ja hyötyisivät yksinasuvien tilanteen paremmasta huomioimisesta.

Elisa Tiilikaisen tavoin toivon kulttuurimme muokkautuvan pikkuhiljaa sellaiseksi, jossa yksilöt ovat vapaampia tekemään omaa elämäänsä koskevia valintoja ilman leimautumisen pelkoa. Toivottavaa olisi myös yksin asuvien näkökulman huomioiminen päätöksenteossa tasavertaisena perheiden näkökulman rinnalla.

Teksti: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Lähteet:

DePaulo, Bella (2011) Singlism: What It Is, Why It Matters, and How to Stop It. Lexington: DoubleDoor Books.

Ketokivi, Kaisa (2012) The Intimate Couple, Family and the Relational Organization of Close Relationships. Sociology 46:3, 473–489.

Mäkinen, Arja (2008) Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampere: Tampereen yliopisto.

Reynolds, Jill & Wetherell, Margaret (2003) The Discursive Climate of Singleness: The Consequences for Women’s Negotiation of a Single Identity. Feminism & Psychology 13:4, 489–510.

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

 

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti
: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet
:
Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Päättyneiden suhteiden tavarataivaassa

Esineet heräävät henkiin Helsingin kaupunginmuseon Museum of Broken Relationships -näyttelyssä, johon on koottu päättyneisiin suhteisiin liittyviä tavaroita ja tarinoita. Vierailimme näyttelyssä ja kirjasimme ylös sen herättämät ajatukset.

 

Puolison tuhkaa filmipurkissa. Tyhjiä lääkelevyjä muistuttamassa, miten suhde voi viedä lähes hengen ja samalla vapauttaa. Aivokuvat, jotka paljastavat todellisen minän. Korkokengät symboloimassa suhteen valtahierarkioita. Koiran panta muistuttamassa siitä, kuka suhteessa kasvatti ja ketä.

Suhteessa ei ole koskaan vain kahta henkilöä, jotka kohtaavat ja elävät lyhyemmän tai pidemmän ajan yhdessä. Näyttely paljastaa konkreettisella tavalla, miten läheissuhteet rakentuvat materiaalisten esineiden ja asioiden avulla ja niiden kanssa. Pääosa näyttelyssä annetaan esineille, joiden kautta ulkopuolinen päästetään kokemaan näitä suhteita. Näin yksityiseksi käsitetty, intiimikin suhde asetetaan julkisesti tarkasteltavaksi – mutta juhlallisesti, taideteoksena, esinettä ja suhdetta kunnioittaen.

Museum of Broken Relationships 2

***

Suurin osa näyttelyn tarinoista käsitteli parisuhdetta. Parisuhteet voivat loppua eri tavalla kuin sukulaissuhteet ja ovat intiimimpiä kuin ystävyyssuhteet. Ehkä siksi niihin liittyykin suuria tunteita.

Usein ajatellaan, että päättyneestä parisuhteesta pitäisi päästä yli. Ei varmaan vähiten sen vuoksi, että lyhyeen ja kuvitteelliseenkin parisuhteeseen liitetään paljon tulevaisuuden haaveita, toisinaan ehkä epärealistisiakin – mutta myös mahdollisia!

Näyttelyyn farkkurotsin tuonut oli odottanut tapaamaansa ihmistä neljä vuotta sitä hakemaan. Näin oli sovittu. Farkkurotsin tarinan kertoja toteaa: ”Jos rakastat toista, anna hänen mennä, sillä jos hän palaa, hän on aina ollut sinun. Jos hän ei palaa, hän ei koskaan ollut sinun.”

***

Esineen lahjoittaminen näyttelylle symboloi valmiutta irtautua jo rikkoutuneesta suhteesta. Parisuhteesta kiinni pitäminen voi ilmetä siitä muistuttavaan esineeseen tarrautumisena. Suhde säilyy mielessä pitkiäkin aikoja sen päättymisen jälkeen. Lisäksi suhde voi päättyä suhteen osapuolilla eri aikaan.

Näyttelyssä suhteen rikkoutuneisuudesta kertovat esineet saattoivat olla mitä tahansa. Ne muistuttivat jostakin tapahtumasta (häät, lahja) tai toistuvista yhteisistä tapahtumista (sienikori). Kulttuurissamme sormus esineenä viestittää muille yhdessäolosta, mutta sormusta näyttelyssä ei kuitenkaan ollut. Näyttelyn esineiden viesti oli yksityisempi. Niistä oli tullut suhteen aikana tai kenties vasta eron jälkeen suhdetta symboloivia esineitä. Ulkopuolinen ei näkisi niissä muistoa suhteesta, ellei esineitä olisi tuotu tähän näyttelyyn.

Tietäisitkö sinä, mikä olisi se esine, jonka veisit Broken Relationships -näyttelyyn, jos suhteesi loppuisi?   

***

Äidin maalaama häähuntu liehuu tuulessa auringon paistaessa. Hunnun viesti: “Ei ollut yhteinen tulevaisuutemme kuitenkaan unelmiemme kaltainen, mutta opin sen avulla jotain suurta: rakastamaan itseäni. Mitä elämältä muuta voisi toivoa? Ikuisesti kiitollinen”.

Näyttely muistuttaa kaikessa koskettavuudessaan, että rakkaus lähtee lopulta meistä itsestämme. Ei ole ketään toista, joka voisi tehdä meistä ikuisesti onnellisen. Ihmiset elämässämme tulevat ja menevät. Toiset viipyvät pidempää, toiset käyvät vain kääntymässä. Aina valinnat eivät ole omiamme ja joudumme sopeutumaan tuskallisiinkin tilanteisiin. Ne kaikki opettavat meille kuitenkin jotain elämästä, rakkaudesta, itsestämme.

Näyttelystä huokui viesti siitä, kuinka vaikeistakin tilanteista voi selvitä. Rikkoutuneet suhteet joutavat lopulta vaikka museoon. Yhdessä teoksen tarinassa todettiin: “P.S. Myydään vanha omakotitalo kulttuurialueella”. Omaan museoon ei kannata jäädä asumaan.

Museum of Broken Relationships

***

Ovatko esineet elottomia? Useimmiten ne käsitetään sellaisiksi, mutta Museum of Broken Relationships -näyttelyssä on nähtävissä esimerkkejä esineistä, jotka keräävät niin paljon merkityksiä, että esineiden lahjoittajien voi tehdä pahaa elää niiden kanssa.

Sosiaaliantropologian oppi-isä Marcel Mauss käsittelee klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Lahja maorien käsitettä hau, joka viittaa esineiden tai asioiden henkeen. Ihmisten välisissä suhteissa annetaan ja otetaan monia aineettomia ja aineellisia asioita, jotka voivat olla sekä ihastuttavia että kauhistuttavia.

Kuten Mauss toteaa, haun hengessä myös hylätyt esineet kantavat mukanaan jotain alkuperäisestä omistajastaan ja esineiden antajilla voi olla vaikutusvaltaa niiden vastaanottajiin – tässä tapauksessa myös suhteen loputtua ja jopa haudan takaa.

***

Siskoni kuoli viime syksynä. Pidin häneltä jäänyttä huivia kaulassani melkein koko talven. Sen syvä punainen muistutti elämästä, joka voi päättyä varhain ja samalla suhteesta ihmiseen, joka jatkuu niin kauan kuin itse elän.

Kevään tullen hattuhyllylle unohtunut huivi palasi mieleeni Särkyneiden suhteiden museossa. Näyttelyn tavarat ja tarinat avaavat ikkunoita mikrokosmoksiin, lyhyempiin tai pidempiin hetkiin, joissa kaksi ihmistä on kurottanut kohti toisiaan. Yksityiset kokemukset muodostavat näyttelyssä universaalia kertomusta toistavan tilkkutäkin. Vaikka yksinäisyys voi eron hetkellä tuntua musertavalta, tuota samaa yksinäisyyttä on kokenut moni, ehkä jokainen.

Rakkaudesta, erosta ja kuolemasta kerrotut tarinat paljastavat, että käsitys ihmisestä suljettuna yksikkönä on illuusio. Merkittävät toiset pysyvät meissä ja vaikuttavat itseymmärrykseemme myös silloin, kun he eivät enää ole fyysisesti elämässämme läsnä.

Joskus kohtaaminen voi järisyttää minuuden perustuksia, tai ero tai kuolema muuttaa äkisti käsitystä omasta paikasta maailmassa. Useimmiten kyse on jostain hienovaraisemmasta. Kuten vaikkapa omalla kohdallani sellaisesta, että kaulaan kiedottu punainen huivi muistuttaa oikealla hetkellä siskon rohkaisevasta katseesta.

 

Teksti: Linda Hart, Anu Kinnunen, Kaisa Kivipuro, Anne Mattila, Vaula Tuomaala ja Elina Turjanmaa
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo

Museum of Broken Relationships Helsingin kaupunginmuseossa 13.5.–11.9.2016.
Ilmainen sisäänpääsy!

Omat rahat vai sama elintaso?

Av(i)oliitoissa syntyy sanallisia ja sanattomia sopimuksia siitä, miten rahat liitossa jaetaan. Pariskunnat määrittelevät yhteistä ja yksityistä taloutta usein tilanteessa, jossa toinen puoliso tienaa enemmän.

 

Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tilannetta, jossa pariskunnan mies halusi lähteä puolisonsa kanssa lomamatkalle. Puoliso oli periaatteessa kiinnostunut lomasta, mutta hänellä ei ollut siihen varaa, joten hän ehdotti loman siirtämistä kunnes saisi säästettyä tarpeeksi. Kun mies ehdotti maksavansa molempien matkan, nainen kieltäytyi. Hänelle oli tärkeää elää omilla rahoillaan. Toisaalla kuulemassani tarinassa mies sen sijaan lähti lomalle yksin, koska kotihoidon tuella elävällä puolisolla ei ollut varaa lähteä mukaan. Mielikuvissamme perheet kuitenkin lomailevat yhdessä ja aurinko paistaa.   

Teollistuneen yhteiskunnan perheihanne rakentui sukupuolittuneiden perheroolien varaan: miehen vastuulla oli ansiotyössä käyminen ja perheen elättäminen naisen toimiessa kodin ja lasten hoitajana. Oletus oli, että mies käyttää rahansa perheen hyväksi, ehkä jopa puolisonsa kanssa neuvotellen. Nykyisin yhä useampi liitto perustuu tehtävien ja vastuiden tasaisempaan jakautumiseen, jopa niin, että ideaalina on symmetrinen parisuhde.

Taloudellisten vastuiden tasaista jakamista helpottaa, jos puolisot ansaitsevat suunnilleen saman verran. Puolisoiden väliset tuloerot ovat kuitenkin tavallisia, vaikka suomalaisilla onkin taipumus valita puoliso samasta sosioekonomisesta ryhmästä (Mäenpää 2015). Rahan jakamisen käytäntöjä ratkotaan suomalaisissa perheissä monenlaisissa tilanteissa, joissa tuloerot johtuvat sekä työmarkkinoista että perheen sisällä tehdyistä vastuiden jakamisten tavoista.

Kysymys puolisoiden taloudellisesta yhteisvastuusta ja toisaalta erillisyydestä tulee erityisen selvästi esille, kun toisen tulot jäävät pois tai alenevat ratkaisevasti esimerkiksi työttömyyden tai pitkäaikaisen sairauden vuoksi, tai kun keskustellaan siitä, voiko toinen jäädä pois töistä hoitamaan yhteistä lasta. Ansiotasojen eroja voi kasvattaa myös toisen puolison opiskelu tai vuorotteluvapaa, tai se, että muuttopäätöksiä tehdään vain toisen uraa silmällä pitäen. Lisäksi henkilökohtaisista ratkaisuista riippumatta palkkatasot eri ammateissa vaihtelevat, eikä työlle omistautuminen näy aina palkan suuruudessa. Edellä luetellut käytännön tilanteet voivat, pariskunnasta riippuen, näyttäytyä talouden näkökulmasta joko yksityisinä tai yhteisinä asioina.

Annen kirjoitukseen

Yhteisen talouden voidaan ajatella symboloivan perheen yhteisyyttä. Pitkään yhdessä olleilla ja naimisissa olevilla pareilla yhteinen talous on yleisempi kuin muilla pareilla (Raijas 2011). Australialainen tutkija Carole B. Burgyone on tutkinut puolisoiden välistä rahankäyttöä omistajuuden ja hallinnan näkökulmasta. Hän on tullut siihen tulokseen, että sopimus rahojen yhteisyydestä ja niiden ohjaaminen yhteiselle tilille ei kuitenkaan välttämättä johda av(i)oparien kesken tasa-arvoiseen kuluttamiseen. Psykologisesti ansaitseminen liitetään niin vahvasti omistajuuteen, että rahan kokee omakseen nimenomaan se, jonka työllä se on perheeseen ansaittu. Se, joka ei ansaitse yhtä paljoa, voi kokea, että raha on hieman vähemmän hänen, ja siksi hän ehkä myös kuluttaa varovaisemmin. Burgoynen (1990) mukaan yksilölliset kulutuserot tasoittuvat varmimmin, jos yhteiseltä tililtä erotetaan kummallekin yhtä paljon rahaa yksityistä kulutusta varten.

Yhteisen ja erillisen rahan käytännöllä voidaan siis varmistaa, että tietty osa rahoista jää yksityiseen käyttöön. Tällainen rahan hallinnan käytäntö on myös suhteellisen yleinen Suomessa (ks. myös Raijas 2011). Käytännössä näin toimivien parien ratkaistavaksi jää edelleen se, kuinka paljon kumpikin siirtää tuloistaan yhteiselle tilille. Siirretäänkö yhteiselle tilille molemmilta joka kuukausi sama summa? Vai siirretäänkö sinne tulojen mukaan määräytyvä prosenttiosuus, jolloin tuloeroa tasoitetaan puolisojen välillä?  Vai tulisiko kulutusmahdollisuuksien ero perheen sisällä poistaa kokonaan? Tällöin yhteisen tilin kartuttaminen tapahtuisi ansiotason mukaan niin, että kummallekin jää kuukausittain yksityiselle tililleen yhtä paljon rahaa. Tässä mallissa kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuus ylittäisi taloudellisen riippumattomuuden periaatteen.   

Voidaan ajatella, että yhteisyyden ja erillisyyden välinen jännite tulee näkyväksi pariskuntien rahan jakamisen tavoissa. Tämän jännitteen äärellä ollaan myös, kun av(i)osuhteessa ratkaistaan, millainen kuluttaminen on yhteistä ja millainen yksityistä. Lopulta mikään ei näytä olevan täysin yksityistä, jos puolisoita sitovat toisiinsa yhteiset taloudelliset vastuut. Yksityinen kulutus vähentää mahdollisuuksia yhteiseen kulutukseen ja päinvastoin.

Minkäänlaista perheen talouden yleissopimusta, johon pariskunta voisi yhteistuumin sitoutua, ei ole olemassa – lukuun ottamatta avioliittoon sisältyvää väljää muotoilua puolisoiden keskinäisestä elatusvelvollisuudesta. Yksittäisissä perheissä kehitellään omia taloudellisia käytäntöjä joko avoimesti neuvotellen tai sanattomasti toisten perheenjäsenten toimintaan vastaten. Rahasta puhuminen puolisoiden kesken saatetaan kokea vaikeaksi (Raijas 2011; Repo 2003) eikä perheen raha-asioista välttämättä puhuta kovin tarkkaan ystävienkään kanssa.

Rahan jakamisen perustuminen yksiselitteiselle mallille tuskin olisikaan mahdollista, koska perheiden vaiheet ja kokoonpanot sekä osapuolten käsitykset hyvistä jakamisen tavoista ovat moninaisia. Ihanteellisessa tapauksessa yhteisyyden ja erillisyyden välisessä jännitteessä löydetty ratkaisu koetaan molemmin puolin oikeudenmukaisena.


Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: StockSnap.io

 

Lähteet:

Burgoyne, Carole B. (1990) Money in marriage: How patterns of allocation both reflect and conceal power. Sociological Review 38:4, 634–665.

Ludwig-Mayerhofer, Wolfgang; Allmendinger, Jutta; Hirseland, Andreas & Schneider, Werner (2011) The power of money in dual-earner couples: A comparative study. Acta Sociologica 54:4, 367–383.

Mäenpää, Elina (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Finnish Yearbook of Population Research, Supplement. Helsinki: Väestöliitto.

Raijas, Anu (2011) Money management in blended and nuclear families. Journal of Economic Psychology 32, 556–563.

Repo, Katja (2003) Perheen sisäisen rahatalouden jännitteitä. Teoksessa Hannele Forsberg ja Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 64–85.

Yksin, muttei yksinäinen?

Yksinäisyys on noussut poliittisten keskustelujen teemaksi ainakin meillä Suomessa. Yksin asumisen lisääntyminen ei välttämättä tarkoita, että yksinäisyyttä kokevia ihmisiä olisi aikaisempaa enemmän.

 

Yksin asuminen on länsimaissa yleisempää kuin koskaan aikaisemmin. Eniten yksin asutaan suurissa kaupungeissa. Sosiologi Erik Klinenberg kuvaa teoksessaan Going Solo (2012) yksin asumisen ilmiötä Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Vielä vuonna 1950 vain 22 prosenttia amerikkalaisista aikuisista oli naimattomia. Tällä hetkellä jo yli 50 prosenttia Yhdysvaltojen aikuisväestöstä elää avioliiton ulkopuolella ja 28 prosenttia kotitalouksista on yhden hengen talouksia. Vastaavasti Suomessa yhden hengen talouksia oli 42 prosenttia kaikista kotitalouksista vuonna 2014.

Klinenberg pitää yksin asumista jopa oman aikamme huonoiten ymmärrettynä ilmiönä. Kirjan keskeisin väite on, että yksin asuminen on tullut jäädäkseen. Yksin asuvien ryhmä kasvaa koko ajan ja se tulisi huomioida myös poliittisessa päätöksenteossa omine erityistarpeineen.

Yksin asumisen lisääntymiseen vaikuttavia syitä Klinenberg luettelee useita. Länsimaissa vaurastuminen ja sosiaaliturvan kehittyminen ovat luoneet entistä paremmat edellytykset yksin asumiselle: ihmisillä on yksinkertaisesti varaa asua yksin. Toisaalta ihmisillä on varaa tehdä monia muitakin asioita, joita emme kuitenkaan välttämättä tee.

Klinenberg herättääkin meitä pohtimaan, miksi hyvinvointivaltioiden hyväosaiset haluavat käyttää lisääntynyttä valinnanvapauttaan ja turvallisuuttaan juuri valitsemalla eristäytymisen muista ihmisistä. Itse hän selittää ilmiötä arvoilla. Yksilönvapaus, itsemääräämisoikeus ja itsensä toteuttaminen ovat arvoja, joita voi toteuttaa yksin asumisen kautta. Lisäksi naisten ja miesten yhteiskunnallisen aseman tasa-arvoistuminen on mahdollistanut yksin asumisen myös naisille. Klinenbergin mukaan meillä on ylipäätään lupa ja mahdollisuus keskittyä yhä enemmän itseemme. Joillekin se voi tarkoittaa työhön keskittymistä ja uran edistämistä vapaa-ajasta tinkien, toisille taas yhteyden hakemista omaan sisimpään.

Mutta olemmeko me näiden kehityskulkujen seurauksena entistä yksinäisempiä? Yksin asumisen lisääntymiseen liitetään usein huoli lisääntyneestä yksinäisyydestä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yksin asuminen ja yksinäisyys ovat täysin eri asioita. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä myös parisuhteessa eläessään. Toisaalta yksin asuvalla voi olla hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä. Lisäksi parisuhteeton ihminen ei välttämättä asu yksin, eikä yksin asuva välttämättä ole parisuhteeton.

Oman lisänsä kuvioon tuo se, että avioliitto instituutiona on menettänyt merkitystään ja painoarvo on siirtynyt parisuhteeseen (Maksimainen 2014). Nykyään onkin sosiaalisesti odotettua erota mikäli parisuhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi parisuhdeneuvonnassa terapeuttinen ote on keskiössä ja ymmärrys avioliitosta sidoksena jää usein taka-alalle (Maksimainen 2014). Tämä tarkoittaa, että kulttuurimme ei tue pelkästään avioliittoa instituutiona vaan ero, yksin eläminen ja erilaiset ydinperheen ideaalista poikkeavat suhdemallit ovat hyväksyttyjä vaihtoehtoja.

Suomessa aikuisväestön yksinäisyyden kokemuksista on kysytty 90-luvulta lähtien Väestöliiton FINSEX-kyselyssä, jossa on tiedusteltu vastaajien tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvää yksinäisyyden voimakkuutta asteikolla 1–4. Vaikka yksin asuminen on Suomessakin lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana, FINSEX-vastausten perusteella suomalaisten yksinäisyyden ei voida katsoa lisääntyneen. (Kontula 2015.)

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi ihmisiä, jotka kärsivät sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Sosiaalisten verkostojen muodostaminen ja ylläpitäminen vaatii sosiaalisia taitoja ja aktiivisuutta.

Yksin eläminen herättää myös kysymyksiä toimeentulosta ja taloudesta. Klinenberg ihailee sitä, että Skandinaviassa yksin asumista tuetaan esimerkiksi taloudellisesti. Huomiotta Klinenbergin kirjassa jää kuitenkin se, että Suomessa joka kolmas (32 %) yhden hengen talous on pienituloinen, ja toimeentulotukea saaneista kotitalouksista yksin asuvien osuus oli 72 prosenttia vuonna 2014 (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).

Yksin asuvien joukko ei siis ainakaan Suomessa koostu vain hyvätuloisista, itseään toteuttavista uratykeistä. Klinenbergin esiin tuoma, yksilönvapautta korostava arvojen näkökulma kertoo ehkä jotain yksin asumisen lisääntymisen taustalla vallitsevasta ajan hengestä. Kyse ei kuitenkaan aina ole riippumattomuuden lisääntymisestä, vaan kuten suomalaisia koskevat tilastot osoittavat, myös huono-osaisuudesta – joka voi paradoksaalisesti lisätä riippuvuutta muista.

 

Teksti: Anu Kinnunen

Suomalaisten yksinäisyys -hankkeessa tuotetaan tietoa suomalaisten yksinäisyydestä.

 

Lähteet
Klinenberg, Erik (2012) Going Solo: Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. New York: Penguin Group.

Kontula, Osmo (2015) Yksinäisyys FINSEX-aineistoissa. Esitys Yksinäisyys ja yksinäisyystutkimus Suomessa -seminaarissa Kuopiossa 29.–30.9.2015.

Maksimainen, Jaana (2014) Avioliiton pelastamisesta parisuhteen hoitamiseen: Muodosta sisältöön. Sosiologia 51:2, 123–138.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2015) Toimeentulotuki 2014. Tilastoraportti 27/2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121824856

Follow my blog with Bloglovin