Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:
(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.
(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.
(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

Teksti: Linda Hart
Kuva: Jamie Street/Unsplash

VTT Linda Hart työskentelee oikeus- ja perhesosiologiaan erikoistuneena tutkijatohtorina valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistossa

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414

Helsinkiläinen äiti, auta perheitä koskevan tiedon keräämisessä osallistumalla tutkimushaastatteluun!

Kuva: Pixabay

Oletko helsinkiläinen äiti, jonka ensimmäinen lapsi on syntynyt vuonna 2015 tai 2016?

Olet etsimäni haastateltava, jos:  

  • elät parisuhteessa naisen kanssa tai
  • olet saanut lapsen ilman vakituista kumppania tai
  • jaat lapsen vanhemmuuden yhden tai useamman aikuisen kanssa, jotka asuvat eri taloudessa tai
  • elät syntyneen lapsen ja useamman aikuisen kanssa samassa taloudessa.

Itä-Suomen yliopiston Avioliittoperheen tuolla puolen -tutkimuksessa selvitetään, millaisiin perheisiin lapset Helsingissä syntyvät.

Noin kaksi tuntia kestävä haastattelu voidaan tehdä kotonasi, tai sille voidaan järjestää rauhallinen tila toisaalta. Tutkimushaastattelut ovat luottamuksellisia ja tulokset raportoidaan siten, että yksittäisiä henkilöitä ei voida tunnistaa.

Haastattelussa käydään läpi muun muassa äidin läheisiin ihmissuhteisiin, elämänhistoriaan, vanhemmuuteen ja lapsen saamiseen liittyviä teemoja.

Haastatteluista vastaa Vaula Tuomaala, joka valmistelee aiheesta väitöstutkimusta. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö (2015–2017). Löydät lisätietoa tutkimuksesta täältä.

Kysy lisää tai ilmoittaudu haastatteluun:

Vaula Tuomaala, Nuorempi tutkija (VTM), Itä-Suomen yliopisto
vaula.tuomaala[at]uef.fi
041 518 0401

 

Kuva: Pixabay

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

 

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti
: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet
:
Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

 

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella yksinäisyyttä ja ikääntyvien hyvinvointia käsittelevissä tutkimus- ja kehittämishankkeissa. Hän on kirjoittanut luvun Yksinäisten Suomi – kirjaan, joka julkaistaan tänään 22.09.2016.

Kuvat: StockSnap.io: Chiawei Lin & Freestocks.org

Kirjallisuus:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Monimutkainen äitiys

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

 

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

 

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

 

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdäänJoka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Aku Rissanen