Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:
(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.
(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.
(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

 Vuonna 2014 voimaan tullut joustava hoitoraha paransi alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien taloudellista mahdollisuutta tehdä osa-aikaista työtä. Läntisissä Euroopan maissa osa-aikatyö on usein naisten tapa yhdistää työ ja perhe. Osa-aikainen työ voisi kuitenkin olla vaihtoehto, josta molemmat vanhemmat hyötyvät.

 

Vuoden 2014 alusta alle kolmevuotiaiden lasten vanhemmilla on ollut mahdollisuus saada joustavaa hoitorahaa, joka on jo pitkään käytössä ollutta osittaista hoitorahaa  parempi korvaus työajan lyhentämisestä. Osittaista hoitorahaa maksetaan 96,98 € kuukaudessa, kun joustava hoitoraha on puolestaan 60–80 %:n  työajalla 160,80 € kuukaudessa ja korkeintaan 60 %:n työajalla 241,19 € kuukaudessa.

Joustava hoitoraha korvaa osittaisen hoitorahan alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien työajan lyhentämisen tukena. Osittaista hoitorahaa puolestaan maksetaan ensimmäistä ja toista luokkaa käyvien lasten vanhemmille, jotka lyhentävät työaikaansa.

Osittaisella hoitorahalla on 2000-luvun alussa hoidettu vuosittain vain noin neljää prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Joustavalla hoitorahalla hoidettiin kuitenkin jo sen ensimmäisenä voimassaolovuotena 2014 kuusi prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Osittaisen hoitorahan saajista 90 prosenttia oli äitejä. Sen sijaan isät tekevät harvoin osa-aikatyötä. (Salmi, Lammi-Taskula & Mäntylä 2016.)

Kyselytutkimuksissa kerätyn tiedon perusteella vanhemmat ovat selittäneet vähäistä kiinnostustaan osa-aikatyöhön pääasiassa taloudellisilla syillä. Onkin mahdollista, että osa-aikatyön yleistyminen pikkulapsiperheissä johtuu joustavan hoitorahan tarjoamasta aiempaa paremmasta korvaustasosta.


Osa-aikatyöhön liittyy ongelmia

Taloudellisten syiden lisäksi vanhemmat pohtivat osa-aikatyötä harkitessaan omaa urakehitystään, työnantajan suhtautumista osa-aikatyöhön ja sitä, onko oma työ mitoitettavissa lyhennettyyn työaikaan sopivaksi (Salmi ym. 2016). Suomessa kokoaikatyön kulttuuri on vahva, ja se näyttää määrittelevän jonkin verran sekä naisten että miesten omia työaikoja koskevia toiveita (Salin 2014). On myös mahdollista, että osa-aikatyöhön suhtaudutaan varauksellisesti siksi, että perheen kotitöiden pelätään kasautuvan osa-aikaista työtä tekevälle puolisolle.

Suomessa ei ole sellaista osa-aikatyön kulttuuria, joka tukisi perheen ja työn yhteensovittamista. Perinteisesti suomalaiset naiset ovat tehneet kokoaikatyötä, ja viime aikoina lisääntynyt, usein iltoihin ja viikonloppuihin sijoittuva osa-aikatyö johtuu paljolti palvelualojen tarpeista. (Salmi ym., 2016.)

Perheen ja työn yhteensovittamista tukeva osa-aikatyön kulttuuri, joka koskee vain naisia, voi myös olla ongelmallinen. Hollannissa naisten osa-aikatyö on hyvin yleistä. Brittiläisten työelämäntutkijoiden Christine R. Cousinsin ja Ning Tangin (2004) mukaan naiset ovat Hollannissa työaikoihinsa tyytyväisiä, mutta he ovat usein taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan. Sen sijaan Ruotsissa naiset kokevat stressiä työn ja perheen yhteensovittamisesta, mutta ovat taloudellisesti riippumattomia puolisoistaan. Ruotsissa osa-aikaisesti työskentelevät tekevät tyypillisesti hollantilaisia pidempiä päiviä.

Kiinnostava kysymys onkin, miten osa-aikatyö voitaisiin yhdistää puolisoiden väliseen symmetriseen työnjakoon. Hollannissa vuonna 2010 (de Bel) ilmestyneessä vanhempien työnjakoon liittyvässä oppaassa Yhdessä töissä, yhdessä kotona puolisoita kannustetaan jakamaan lastenhoito- ja ansiotyövastuu tasaisesti. Hollannissa naisten työaika voi olla hyvinkin lyhyt ja opas kehottaakin miehiä lyhentämään työaikaansa, jotta naiset voisivat tehdä enemmän töitä.

viktor-hanacek


Joustava hoitoraha molempien vanhempien käyttöön

Suomessa joustava hoitoraha voisi olla yksi keino kaventaa sukupuolten työaikojen välistä eroa. Sen avulla vanhemmat voisivat tehdä perättäisinä periodeina osa-aikatyötä tai lyhentää työaikaansa niin, että kumpikin tekee esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa.  

Mitä nelipäiväiseen työviikkoon siirtyminen joustavan hoitorahan avulla käytännössä merkitsisi perheen taloudelle? Kun joustavan hoitorahan vaikutus huomioidaan, olisivat ansionmenetykset 80 prosenttiseen työaikaan siirtyvälle keskituloiselle naiselle (ansiot 3077 € kuukaudessa) 290 € kuukaudessa.¹ Vastaava ansionmenetys keskituloiselle miehelle (ansiot 3695 € kuukaudessa) olisi noin 361 € kuukaudessa.

On kuitenkin syytä huomioida, että useimmiten lyhyempien  työaikojen yhteydessä tarvitaan vähemmän hoitopalveluita. Tämä pienentää päivähoitomaksuja, mitä tässä laskelmassa ei ole huomioitu. Kummankin yhtäaikaisesti toteuttama nelipäiväinen työviikko toisi lapsen viikkoon kolme päivähoitopäivää sekä yhden hoivapäivän molemmille vanhemmille.

Ajatus koti- ja ansiotyövastuiden jakamisesta vanhempien kesken on tullut aiempaa vahvemmaksi ihanteeksi. Joustava hoitoraha on parantanut vanhempien mahdollisuuksia tehdä joko peräkkäisesti tai yhtäaikaisesti osa-aikatyötä. Suomeen ei ole tarvetta luoda naisten osa-aikatyön markkinoita (vrt. Salmi ym. 2016). Sen sijaan olisi pyrittävä tekemään työelämästä nykyistä joustavampi niin, että osa-aikainen työ olisi mahdollista kiireisissä elämänvaiheissa oleville vanhemmille sukupuolesta riippumatta.

 

Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: Picjumbo / Viktor Hanacek

¹ Käteen jäävä tulo on laskettu verotoimiston verolaskurilla. Esimerkkihenkilö asuu Helsingissä ja kuuluu evankelisluterialiseen seurakuntaan. Hänellä on puoliso ja yksi alle kolmevuotias lapsi. Laskuriin on syötetty vuodessa kertyvät palkkatulo ilman lomarahoja ja etuisuudet. Laskelma on vain viitteellinen, koska se ei huomioi erityistilanteita.

Lähteet:
de Bel, Saskia (2010) Samen uit, samen thuis. Een recept om werk en zorg eerlijk te verdelen. Utrecht: Kosmos Uitgevers.

Cousins, Christine R. & Ning Tang (2004) Working time and work and family conflict in the Netherlands, Sweden and the UK. Work, employment and society 18:3, 531–549.

Salin, Milla (2014) Opportunities, constraints and constrained opportunities. A study on mothers´ working time patterns in 22 European countries. Finnish Yearbook of Population Research XLIX, Supplement. Helsinki: The Population Research Institute.

Salmi, Minna, Johanna Lammi-Taskula & Erika Mäntylä (2016) Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytännön ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81:2, 206–215.

 

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

 

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti
: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet
:
Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Tutkijat ovat alkaneet kutsua nykyvanhemmuutta intensiiviseksi vanhemmuudeksi. Sillä tarkoitetaan aikaa vievää, asiantuntijoihin tukeutuvaa ja lapsilähtöistä kasvatusta. Auttaako intensiivisen vanhemmuuden tarkastelu meitä ymmärtämään paremmin vanhemmuuden haasteita?

 

Nykyvanhemmuus on monimutkaista, ainakin vanhemmuudesta käydyn julkisen keskustelun perusteella. Kasvatuksen asiantuntijat ja maallikot keskustelevat milloin vanhempien kyvyttömyydestä asettaa lapsille jämäkästi rajoja, milloin kykenemättömyydestä huomioida ja kunnioittaa lasten erityisiä tarpeita.

Keskusteluissa kauhistellaan toisaalta sitä, että lapsilta ei tohdita kieltää mitään. Toisaalta taas tähdennetään, miten lapsia voidaan ohjeistaa lempeän kasvatuksen keinoin käyttämättä lainkaan ei-sanaa.

Lisäksi keskustelua syntyy edelleen muun muassa riittävästä läsnäolosta, lastenhoitoratkaisuista, sisarusten sopivasta ikäerosta, imetyksestä, valmisruuista sekä erilaisista lastenhoitovarusteista ja niiden tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta.     

 

Vanhemmuuden asiantuntijoiden joukko laajenee

Tutkijat ovat alkaneet käyttää nykyvanhemmuudesta nimitystä intensiivinen vanhemmuus. Sillä tarkoitetaan lapsilähtöistä ja asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä, jota vanhemmat tekevät lasten kasvatukseen ja hoivaan liittyen.  

Tutkijoiden mukaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti (esim. Lee ym. 2014). Asiantuntijuuden määrän kasvun ei luulisi tekevän vanhemmuudesta vaikeampaa. Asiantuntijoiden tehtävänähän on kertoa, miten lapsia kannattaa hoitaa, minkä voisi kuvitella helpottavan vanhempien työtä.

Silti vanhemmuus ei vaikuta yksinkertaistuneen asiantuntijatiedon lisääntymisen myötä, pikemminkin päinvastoin. Asiantuntijatiedon moninaisuus saattaa tehdä vanhemmuudesta monimutkaista erityisesti, jos asiantuntijoiden ohjeistukset ovat keskenään ristiriitaisia. Ilmiö on tuttu myös muilla elämänalueilla, esimerkiksi terveyden ja ravinnon alaan liittyvissä aiheissa.    

Ammatillisten asiantuntijoiden, kuten psykologien, lääkäreiden, terveydenhoitajien, ammattikasvattajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien lisäksi vanhemmuuteen liittyviin keskusteluihin osallistuu myös joukko aktiivivanhempia, jotka ovat löytäneet jonkin erityisen ja hyväksi havaitsemansa tavan toimia vanhempana.

13383531_10154105468144002_1081495294_o

Intensiiviset vanhemmat identiteettiään rakentamassa

Aktiivivanhemmat muodostavat  erityisalansa mukaisesti nimettyjä vertaisryhmiä, kuten kiintymyssuhdevanhemmat, kestovaippamyönteiset, imetysmyönteiset tai kantoliinamyönteiset vanhemmat. Vaikka näiden ryhmittymien tavoitteet liittyy lasten hoivaan, ryhmät liittyvät erityisesti vanhempien identiteettiin.

Erilaisten vanhemmusryhmittymien ja asiantuntijuuksien lisääntyminen pakottaa vanhemmat oman toiminnan ja valintojen alituiseen kriittiseen tarkasteluun. Intensiivinen vanhemmuus on nostettu kuvaamaan tätä vanhemmuuteen liittyvää valinta- ja identiteettityötä. Kyse ei siis ole ainoastaan lasten kasvatuksesta, jota kodin ohella toteutetaan esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja koulun yhteydessä, vaan vanhempien ja lasten välisistä suhteista sekä vanhempien identiteetistä (Faircloth ym. 2013).

Aktiiviset ja tietoiset lasten hoivaan liittyvät valinnat ja etenkin kasvatuksen lapsilähtöisyys osoittavat lasten kasvatuksen asiantuntijoiden mukaan vastuullisuutta, joka on intensiivisen vanhemmuuden ytimessä. Asiantuntijat ja vertaisryhmät esittävät lasten kasvatukseen liittyvät valinnat myös usein eksklusiivisina eli toisia valintoja poissulkevina, mikä saattaa tehdä vanhemmuudesta raskasta.

Esimerkiksi lapsen läheisyyden tarpeen ja kehityksen kannalta kantoliina on oivallinen tapa kuljettaa lasta. Joskus lastenvaunut ovat kuitenkin kätevämpi vaihtoehto. Kantoliinan hyödyistä tietoinen vanhempi ei vaunuja käyttäessään kuitenkaan voi tyydyttää lapsen läheisyyden tarvetta, ja tietoisuus tästä voi tuntua lannistavalta.

Sellaisia keskustelunavauksia, joissa nostetaan esiin onnistuneita kokemuksia esimerkiksi imettämisen ja pulloruokinnan yhdistämisestä, tai ylipäänsä lapsen ja vanhempien tarpeiden yhdistämisestä, nähdään harvoin: ne sopivat huonosti yhteen lapsilähtöisen kasvatuksen ja hoivan ihanteen kanssa.    

 

Äitien kasvava vastuu

Asiantuntijoiden määrän kasvun ohella on kiinnitettävä huomiota myös asiantuntijuuden sisältöön, joka on tutkimusten mukaan muuttunut: keskeiseksi on muodostunut vanhemman – erityisesti äidin – ja lapsen välinen suhde (Faircloth ym. 2013). Intensiivinen vanhemmuus onkin luonteeltaan hyvin sukupuolittunutta ja luo paineita nimenomaan äideille (Hays 1996).  

Intensiivisen vanhemmuuden käsitteen avulla tutkijat ovat myös halunneet nostaa esiin nykyvanhemmuuteen liitetyn determinismin, millä tarkoitetaan sitä, että varhaislapsuuden kokemusten ajatellaan määrittävän vahvasti lapsen tulevaisuutta. Varhaislapsuuden kokemusten nähdään tästä näkökulmasta käsin olevan lähes yksinomaan riippuvaisia vanhempien tekemistä valinnoista (ks. Lee ym. 2014.)

Vanhemmat ovat siten paradoksaalisesti sekä vakava riski lapsen kehitykselle että ainoita merkittäviä toimijoita, jotka voivat taata lapsen tasapainoisen kehityksen. Tällainen ajattelutapa vahvistaa intensiivisen vanhemmuuden vaatimusta ja korostaa vanhempien tekemien virheellisten valintojen vakavuutta, mikä voi olla vanhemmalle lamaannuttavaa.     

 

Irti intensiivisyyden kahleista?

Intensiivisessä vanhemmuudessa yhdistyvät siis asiantuntijatieto, refleksiivisyys, lapsilähtöisyys ja vanhempien tietoiset valinnat. Tietoisuus valinnoista on oleellista. Tärkeää on myös, että valinnat perustuvat asiantuntijoiden tai vertaisryhmien esittämiin suosituksiin. Esimerkiksi lapsen sormiruokailua perustellaan lapsentahtisuudella, mikä ilmentää tietoista valintaa.

Tutkijoiden esiin nostamien näkökulmien valossa intensiivisyys tekee vanhemmuudesta hengästyttävää ja raskasta. Onko sitten mahdollista olla välittämättä asiantuntijoiden lausunnoista, eksklusiivisista ryhmittymistä ja polarisoituneista keskusteluista, kuten sosiologi Frank Furedi (2002) raflaavasti vihjaa teoksessaan Paranoid parenting: Why ignoring the experts may be best for your child.   

Tempautuminen irti intensiivisen vanhemmuuden vaateista on mahdollista, mutta hankalaa, koska intensiivisyydestä on tullut yleisesti hyväksytty normi, johon omaa vanhemmuutta peilataan.

Lapsen sormiruokailun perusteleminen vaikkapa vanhempien ruokarauhalla tuntuisi raikkaalta ja radikaalilta tuulahdukselta nykyvanhemmuuden ajoittain tunkkaiselta tuntuvassa ilmapiirissä.

 

Teksti: Ella Sihvonen
Kuva: Ryan McGuire, Gratisography

 

Lähteet:

Faircloth, Charlotte, Hoffmann, Diane M. & Layne, Linda L. (toim.) (2013) Parenting in Global perspective: Negotiating ideologies of kinship, self and politics. London: Routledge.

Furedi, Frank (2002) Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. London: Penguin Books.

Hays, Sharon (1996) The Cultural Contradictions of Motherhood. New Haven and London: Yale University Press.

Lee, Ellie, Bristow, Jennie, Faircloth, Charlotte & Macvarish, Jan (toim.) (2014) Parenting culture studies. Basingstoke: Palgrave.

Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Kun lapsi saa päättää, keitä hänen perheeseensä kuuluu, voi tulos yllättää, hämmentää ja aiheuttaa närkästystä. Taiteen ja tutkimuksen rajoja ylittävä valokuvateos Perhealbumi nostaa vanhempien eron kokeneen lapsen käsityksen perheestä valokeilaan.

 

Valokuvaaja Susanna Kekkonen kertoo Perhealbumin ensimmäisellä sivulla muiston häistään ja yhden tietyn valokuvan ottamisesta juhlassa. Kuvaan asettuvat tuore aviopari, molempien vanhemmat ja morsiamen äitipuoli.

– Tavallinen hetki useimmissa häissä, mutta minulle täynnä tunnetta. Minulla ei ole ollut aiemmin kuvaa, jossa koko perheeni olisi ollut kanssani yhdessä, Kekkonen kirjoittaa.

Tämän idean ympärille rakentuu kokonainen valokuvateos, jossa 28 vanhempien eron kokenutta 4–47 vuotiasta “lasta” on koonnut perheeseensä kuuluvat henkilöt yhteiseen valokuvaan. Nuoremmille lapsille perhe on teoksessa se tämänhetkinen läheisistä koottu, aikuistuneiden perhekuvat taas keskittyvät lapsuuden aikaiseen perheeseen. Jokaisen perhevalokuvan yhteydessä on päähenkilön eli lapsen kertomus perheestään ja kirjaan valitusta kuvasta.

Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin yhteistyönä syntynyt Perhealbumi on lämminhenkinen teos, jonka valokuvat ja tekstit puhuttelevat tinkimättömyydellään. Mutta mikä tekee tästä valokuvateoksesta radikaalin? Eikö lapsen oikeus tulla kuulluksi vanhempien erotessa ole jo vakiintunut näkökulma eroihin?

kuva1

Lapsen perhe eron jälkeen

Lasten asemaan erossa alettiin kiinnittää uudella tavalla huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulla. 1980-luvulla lainsäädäntöä muutettiin tavalla, joka korosti lapsen oikeutta säilyttää suhde molempiin vanhempiin eron jälkeen. Yhteishuoltajuudesta tuli lähtökohta eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämiseen, sillä sen nähtiin parhaiten toteuttavan lapsen etua. Ajatus siitä, että lapsi hyötyy suhteiden jatkumisesta molempiin vanhempiin, on nykyisin laajasti hyväksytty ja kyseenalaistamaton.

Vaikka lapsen läheiset, koulu ja erilaiset sosiaalialan ammattilaiset usein pyrkivätkin tukemaan suhteiden jatkumista molempiin vanhempiin, parisuhteen päättymistä kipuilevien vanhempien näkökulmasta asia ei ole aina yksinkertainen. Ero voi olla hankala emotionaalisesti, mutta se vaikuttaa myös monin eri tavoin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä kävi ilmi tutkimuksessani sosiaalisista verkostoista eron jälkeen. Voi olla vaikeaa osallistua sukujuhliin tai pitää yhteyttä entisen puolison sukulaisiin. Suhteet osapuolien välillä voivat olla niin jännittyneet, että on helpompaa jättää vaikeat tilanteet väliin. On suuri houkutus ajatella, että lapsi itse kyllä huolehtii suhteistaan siihen toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin.

Lapsen perhesuhteiden muodostelma voi eron seurauksena myös laajentua vanhempien uusien suhteiden johdosta. Muutos voi olla pysyvä tai perhekokoonpano voi vaihtua vanhempien solmimien parisuhteiden syntymisen ja päättymisen rytmissä. Lapsen elämässä suhteet ryhmittyvät usein erilleen toisistaan, äidin puoleiseksi ja isän puoleiseksi perheeksi.

Uusperheille lapsen merkityksellisten perhesuhteiden ulottuminen toisiin kotitalouksiin ja perhekokoonpanoihin voi olla vaativaa. Toive aikuisten uuden parisuhteen varaan rakentuvasta perheestä on suuri ja kysymys uuden perheen rajoista eli siitä, keitä perheeseen kuuluu ja keitä ei, on uusperheissä erityisen merkityksellinen ja herkkä. Ajatus uudesta “meidän perheestä” on vetovoimainen, mutta sitä on joskus vaikea sovittaa yhteen lapsen suhteiden jatkuvuutta korostavan näkemyksen kanssa. Koska uusperhe syntyy aikuisten aloitteesta ja toiveesta, se on lähtökohtaisesti aikuisten hanke.

 

”Jos kieltäisin ihmisten olemassaolon kuvasta, kieltäisin jotakin itsestäni”

Lapsen näkökulmasta tehdyissä tutkimuksissa (esim. Larsson Sjöberg 2001; Ritala-Koskinen 2001; Smart, Neale & Wade 2001) toistuu havainto, jonka mukaan vanhempien eron kokenut lapsi mieltää useimmiten molemmat vanhemmat perheeseensä kuuluviksi riippumatta siitä, kumman vanhemman luona hän asuu tai kuinka paljon tai vähän hän toista vanhempaansa tapaa. Harvoin ja vain poikkeuksellisissa tilanteissa lapsi ei ajattele biologisen vanhemman kuuluvan omaan perheeseensä.

Perhealbumi muistuttaa kuvista, joita lapset piirtävät perheistään tutkimustilanteissa. Sillä erotuksella tosin, että valokuvaan asettuvat oikeat ihmiset lapsen kahdesta erillisestä perhekokoonpanosta. Valokuvan päähenkilöllä, lapsella, on ollut valta kutsua kuvaan mukaan tulevat henkilöt ja sommitella heidät kuvaustilanteessa mieleisellään tavalla. Mikäli joku kutsutuista ei ole halunnut osallistua tai ei ole päässyt paikalle, häntä edustaa kuvassa tyhjä tuoli tai muu esine.

Kuva2

Perhealbumista tekee tärkeän, jopa radikaalin, kaksi seikkaa. Ensinnäkin teoksen kuvissa tai teksteissä ei hymistellä lapsen edusta. Lapselle on konkreettisesti annettu valta määritellä perheensä riippumatta tunteista, joita erillisiin perhekokoonpanoihin kuuluvissa henkilöissä saattaa herätä. Toiseksi monenlaisissa, jännitteisissäkin tilanteissa elävät ihmiset ovat lapsen kutsusta lähteneet mukaan hankkeeseen, jonka tuloksena lapsi saa sen kenties ainoan valokuvan omasta perheestään. Lapsen perheen tukeminen on aikuiselle helppoa, kun se on sama kuin oma perhe. Vaativaa ja jopa radikaalia se puolestaan on silloin, kun tukeminen tarkoittaa omista yksilöllisistä tunteista, tarpeista ja toiveista hellittämistä.

 

Kirjoittaja: Anna-Maija Castrén
Kuvat: Susanna Kekkonen

 

Lähteet:
Larsson Sjöberg, Kristina (2001) Barndom i länkade familjesystem. Om samhörighet och åtskillnad. Örebro: Örebro Universitet.

Ritala-Koskinen, Aino (2001) Mikä on lapsen perhe? Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitos D 38. Helsinki: Väestöliitto.

Smart, Carol; Neale, Bren & Wade, Amanda (2001) The changing experience of childhood: Families and divorce. Cambridge: Polity Press.