Tekijä: Kaisa Kivipuro

Supergranny somessa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on hauska kirja rakkaudesta. Tutkija Anna Alanko luki kirjan yhdessä lapsensa kanssa.

Isovanhemmuus on kesällä enemmän pinnalla kuin muulloin, esimerkiksi siksi, että päiväkoti on kiinni ja vanhemmat tarvitsevat lastenhoitoapua. Ne vanhemmat, joiden lasten isovanhemmat asuvat lähellä ja joilla on näihin mutkattomat suhteet, pääsevät kesälomasta merkittävästi helpommalla.

Kesälomalla esiin nousee myös toinen vanhempia erotteleva teema: mitä näistä pitkistä uuvuttavista rakkauden- ja konfliktintäytteisistä päivistä kerrotaan muille, ja miten? Entä mitä näistä jaetaan somessa?

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Siltala, 2017) esittää näihin kysymyksiin yhden vaihtoehdon: siinä isovanhempi hoitaa lasta paljon, ja lapsen sanomisia (valokuvista en tiedä) julkaistaan muitta mutkitta. Kirja perustuu Facebook-päivityksiin, joita Pirkko Saisio on julkaissut lapsenlapsistaan.

Olen näköjään ennakkoluuloinen: vaikka olen nähnyt Saision muistaakseni kaksi–kolme kertaa leikkipuistossa tyttärenpoikansa kanssa, minulle tuli suhteellisen suurena yllätyksenä, että hän, suuri kirjailija (eivätkö suuret kirjailijat tarvitse paljon hiljaista aikaa?) ja Suomen virallinen isoäiti-ikään ehtinyt julkilesbo viettää lastenlasten kanssa loputtoman paljon aikaa. Tässä asiassa hän varmasti tekee muillekin pr-työtä.

Kirjan perusteella Pirkko Saisio on superisoäiti. Hän keskittyy lapsiin, kohtelee heitä kivasti, nauttii heidän seurastaan, vie heitä yliopiston apteekkiin katsomaan lääkepakkausten liikkumista putkissa ja ylipäänsä kenties mahdollistaa sen, että iltatöitä tekevät näyttelijät hankkivat lapsia. Lastenlasten kanssa seurustelun tuoksinassa Saisiolle on tietysti kerääntynyt loputon määrä materiaalia siitä huolimatta, että lapset eivät ole kovin vanhoja.

Saision kirja koskettaa monella tavalla. Lapsenlapsen kanssa keskustellaan isoista asioista kuten rakkaudesta ja kuolemasta. On virkistävää lukea esimerkiksi siitä, kuinka lapsi innostuu hautausmaalla ehdottamaan, että kaivetaan muutama ruumis esiin, koska lasta kiinnostaa, miltä ne näyttävät.

Myös oma lapseni tykkäsi kirjasta. Luin sitä ääneen ja hän halusi kuulla lapsenlapselle sattuneita kommelluksia ja katsoa hänen piirustuksiaan. Lapseni mielestään ehdottomasti hauskinta oli se, kun Saision kissa oli pudonnut vauvaikäisen lapsenlapsen päälle.  

Kaikki kirjan jutut olivat sympaattisia ja monet niistä hauskoja, mutta kuuluisasta perheestään huolimatta lapsenlapsi on tavallinen lapsi eikä kaikki mitä hän sanoo ole erityisen nerokasta.

Saisio on siinä uskoakseni omaisiaan säästävä (tai sitten epäinhimillinen), ettei kirjaan mahdu yhtäkään aikuisten välistä konfliktia. Oman kokemukseni mukaan lastenkasvatuksesta, sen aiheuttamasta väsymyksestä ja siihen liittyvistä periaatteista tulee riitaa aika helposti. Lisäksi monilla on jatkuva ristiriita oman rauhan ja seuran kaipuun välillä.

Saisiolla sitä ei tämän kirjan perusteella ole, mikä tuntuu epäuskottavalta. Eikö hän koskaan ole helpottunut jäädessään puolisonsa kanssa kahdestaan toiseen kotiinsa Madeiralle, kun tytär perheineen lähtee Suomeen? Eikö lapsenlapsi koskaan tule kesken hyvän kirjoitushetken? Saisio on YLEn haastattelussa myöntänyt väsyvänsä joskus, mutta kirjasta se ei ilmene.

Kirja lienee taideteoksena Saisiolle niin sanottu välityö. Alun perin Facebookiin kirjoitetut, joskin kirjaa varten muokatut pätkät ovat rytmiltään hakkaavia ja niissä on painettuna lässähtäviä vaikka varmasti somessa toimivia loppulauseita.

Kirja kuitenkin nostaa isoja kysymyksiä paitsi kuolemasta, myös siitä, mikä on sopiva määrä julkaista lapsen juttuja netissä tai painettuna. Miten suhtautua siihen, että lapsi ei, lapsena, voi antaa julkaisemiseen aitoa suostumustaan?

Tästä asiasta pulpahtelee säännöllisesti puheenvuoroja, ja lukemistani perustelluimmat eivät puolla lasten kommellusten jakamista. Niitä ei ehkä kannata julkaista lapsen nimellä yksityisyyden vaarantamisen takia, ja toisaalta niiden julkaiseminen aikuisen nimissä on kyseenalaista siksi, että tekijänoikeus on lapsen. Toisaalta kaikki nämä hassut, liikuttavat ja syvällisetkin neronleimaukset ovat muuten vaarassa kadota, koska ei kuusivuotiaskaan niitä enää aikuisena muista.

 

Kirjoittaja: Anna Alanko
Kuva: Siltala

Anna Alanko on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineessa. Hän on hiukan uuvuttavan kesälomansa jälkeen viimeistellyt mielenterveyspoliikkaa koskevan väitöskirjansa. Hän toimii myös yhteiskuntatieteelliseen rahapeli- ja addiktiotutkimukseen keskittyneen University of Helsinki Centre for Addiction, Control and Governance (CEACG) -tutkimusryhmän koordinaattorina ja on Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkintolautakunnan jäsen.

 

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

 

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

 

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

 

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

 

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

 

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

 

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street
Jamie Street/Unsplash

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

 

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

 

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

 

VTT Linda Hart työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414

Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Euroopan unionin alueelta poistettiin vuosien 2000–2014 aikana maahanmuuttopoliittisin päätöksin arviolta 3,4 miljoonaa ihmistä. Tähän joukkoon on toistaiseksi kiinnitetty varsin vähän huomioita tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa. Tutkijatohtori Marja Peltola luki perhetutkijan silmin Karkotetut-teoksen, joka kertoo 13 maastapoistetun ihmisen tarinan.

Vuosia sitten ghanalaistaustainen Christiana Acheampong opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja asui Suomessa opiskelun perusteella myönnetyn oleskeluluvan turvin. Kun hän sai puolisoineen ensin yhden ja sitten toisen lapsen, opinnot hidastuivat eikä Maahanmuuttovirasto uusinut oleskelulupaa.

Siitä alkoi pitkään kestänyt taistelu: strategisista syistä haettu avioero, vähävaraisuus, neuvottelut sosiaalityöntekijöiden ja maahanmuuttoviranomaisten kanssa, yritykset pitää yllä tavallista arkea, toivon pilkahdukset – ja lopuksi karkotus Ghanaan 12 Euroopassa vietetyn vuoden jälkeen.

Acheampongin tarina konkretisoi ainakin kaksi asiaa perhesuhteiden merkityksestä maailmassa, jossa kansainvälinen liikkuvuus on jokapäiväistä, mutta eriarvoisesti mahdollista ihmisille heidän kansalaisuudestaan riippuen.  

Ensinnäkin tarina osoittaa, että vaikka oleskelulupa myönnetään yksilölle, se ei kosketa vain yksilöä itseään, vaan myös ihmisiä hänen lähellään. Acheamponginin tyttären koulunkäynnin jatkuminen maassa, johon hän on syntynyt, riippuu Acheampongin oleskeluluvasta. Siitä riippuvat myös Acheampongin puolison mahdollisuudet asua perheensä kanssa.

Toiseksi tarinasta käy ilmi, että inhimillisen elämän perustavanlaatuinen muuttuvuus, perhesuhteiden syntyminen ja katkeaminen elämänkulussa, ei tule huomioiduksi suomalaisessa oleskelulupajärjestelmässä.

laura-oja

Acheampongin tarina löytyy toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teoksesta Karkotetut – Mitä heille tapahtuu? (Kustantamo S&S). Teokseen kootut kertomukset, valokuvat ja tutkijapuheenvuorot käsittelevät maastapoistettujen kokemuksia ja karkotuspolitiikkaa.

Viranomaiskielessä erotetaan käännytys – joka seuraa, kun henkilölle ei myönnetä oleskelulupaa – ja karkotus, joka tapahtuu oleskeluluvan uusimatta jättämisen jälkeen. Molemmilla on kuitenkin hyvin samanlaiset vaikutukset maasta poistetulle henkilölle itselleen, ja teoksessa käytetään karkotusta yleiskäsitteenä kattamaan molemmat tilanteet. Näin määritellyn karkotuksen kokee Euroopan unionin alueella joka vuosi noin 160 000 ihmistä.

Karkotetut on tärkeä avaus tämän maahanmuuttopolitiikan osa-alueen tarkasteluun, jolta moni epäilemättä mieluummin sulkisi silmänsä. Samalla se avaa erityisenlaisia, globaaliin eriarvoisuuteen kietoutuvia näkökulmia yksilön sidoksellisuuteen, perhesuhteiden moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin elää halutunlaista perhe-elämää.

Teoksen tarinoissa perhesuhteet vaikuttavat yksilöiden oleskelulupiin, kuten Acheampongin tapauksessa. Perhesuhteet myös murtuvat, muuttuvat tai säilyvät oleskelulupaprosessien ja karkotusten vaikutuksesta. Joskus perhesuhteet tekevät muuton Eurooppaan mahdolliseksi, toisinaan pakottavat lähtemään.

Karkotuksen jälkeen perhesuhteet voivat antaa voimaa, tarjota syyn pitää yllä arkisia rutiineja, luoda toivoa jopa mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Samaan aikaan karkotus värittää perhesuhteita huolen, syyllisyyden ja häpeän tunteilla, kuten näistä sitaateista käy ilmi:

Eniten lukkojen takana istumisessa kalvaakin se, että moni muu kärsii. Siskot eivät ole moneen kuukauteen päässeet kouluun, koska en pysty lähettämään heille rahaa. (Jobe Ntende)

Jos minä tapan itseni, miten perheeni käy? Millä he sitten elävät? (Hunar Mohammad)

Monelle pakosta liikkeelle lähteneelle läheissuhteet voivat olla myös vaarallisia. Ne voivat olla vaarallisia lähtömaahan liittyvien syiden vuoksi, kuten Alainille, joka rakastui vastoin ugandalaisen yhteiskunnan odotuksia mieheen. Tai kuten Golalle, joka joutuu piileskelemään entisen tyttöystävänsä sukulaisia, joiden mielestä eri heimoa edustavien nuorten seurustelusuhde oli vakava loukkaus.

katja-ta%cc%88hka%cc%88

Läheiset suhteet voivat olla vaarallisia myös oleskelulupajärjestelmään liittyvistä syistä, kuten Chailaille, joka pitää oleskeluluvan toivossa yllä suhdetta suomalaiseen mieheen, joka kohtelee häntä kaltoin. Tai kuten Rolitalle, joka ei raskautensa aikana uskaltanut karkotuksen pelossa mennä lääkäriin.

Eurooppalaisessa perhetutkimuksessa on jo pitkään keskusteltu siitä, että perhesuhteita ei enää määritä yksinkertaisella tavalla biologia tai traditio, vaan ihmiset ovat aiempaa vapaampia neuvottelemaan siitä, keitä heidän lähipiiriinsä kuuluu. Puhutaan siis perhesuhteiden lisääntyneestä neuvoteltavuudesta, joskus suorastaan “valinnaisuudesta”. Tämä keskustelu on kuitenkin suurelta osalta sokeaa omalle länsikeskeisyydelleen ja valkoisuudelleen.

Vapautta valita tai neuvotella perhesuhteita rajaavat aina yksilölliset tilanteet ja tunteet sekä taloudellinen eriarvoisuus. Eriarvoiset neuvottelun mahdollisuudet tulevat erityisen räikeästi esiin globaalin siirtolaisuuden yhteydessä, sillä se tekee näkyväksi länsimaisia ihmisiä suosivan kansalaisuuden hierarkian. Kirjan tarinat osoittavat, että eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka karkotuskäytäntöineen ylläpitää – ja tuottaa – tätä eriarvoisuutta sen sijaan, että pyrkisi vähentämään sitä.

Vaikka Karkotetut-teoksen kertojat elävät tilanteissa, joita Suomen kansalaisuuden turvaamasta arkielämästä käsin on vaikea edes ymmärtää, teos kertoo vastaansanomattomalla tavalla myös tavallisuudesta ja samankaltaisuudesta.

Karkotetut on teos ihmisistä, jotka rakastavat, pelkäävät, elävät arkea, kaipaavat läheisyyttä, turvaa ja tavallista elämää; toimivat ja tuntevat kuten kuka tahansa muukin. Heidän tilanteensa kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee lukijan ihon alle. Myös tämän vuoksi Viitasen ja Tähjän teos on tärkeä: se pakottaa avaamaan silmät omille etuoikeuksille.

 

Teksti: Marja Peltola
Kuvat: Laura Oja ja Katja Tähjä / Karkotetut

Marja Peltola toimii tutkijatohtorina Nuorisotutkimusverkostossa. Hänen kiinnostuksenkohteitaan ovat perhe-elämään, sukupolvisuhteisiin, intersektionaalisuuteen ja rodullistamiseen liittyvät kysymykset.

 

Monimutkainen äitiys

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

 

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

 

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

 

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

 

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.

Päättyneiden suhteiden tavarataivaassa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Esineet heräävät henkiin Helsingin kaupunginmuseon Museum of Broken Relationships -näyttelyssä, johon on koottu päättyneisiin suhteisiin liittyviä tavaroita ja tarinoita. Vierailimme näyttelyssä ja kirjasimme ylös sen herättämät ajatukset.

Puolison tuhkaa filmipurkissa. Tyhjiä lääkelevyjä muistuttamassa, miten suhde voi viedä lähes hengen ja samalla vapauttaa. Aivokuvat, jotka paljastavat todellisen minän. Korkokengät symboloimassa suhteen valtahierarkioita. Koiran panta muistuttamassa siitä, kuka suhteessa kasvatti ja ketä.

Suhteessa ei ole koskaan vain kahta henkilöä, jotka kohtaavat ja elävät lyhyemmän tai pidemmän ajan yhdessä. Näyttely paljastaa konkreettisella tavalla, miten läheissuhteet rakentuvat materiaalisten esineiden ja asioiden avulla ja niiden kanssa. Pääosa näyttelyssä annetaan esineille, joiden kautta ulkopuolinen päästetään kokemaan näitä suhteita. Näin yksityiseksi käsitetty, intiimikin suhde asetetaan julkisesti tarkasteltavaksi – mutta juhlallisesti, taideteoksena, esinettä ja suhdetta kunnioittaen.

Museum of Broken Relationships 2

***

Suurin osa näyttelyn tarinoista käsitteli parisuhdetta. Parisuhteet voivat loppua eri tavalla kuin sukulaissuhteet ja ovat intiimimpiä kuin ystävyyssuhteet. Ehkä siksi niihin liittyykin suuria tunteita.

Usein ajatellaan, että päättyneestä parisuhteesta pitäisi päästä yli. Ei varmaan vähiten sen vuoksi, että lyhyeen ja kuvitteelliseenkin parisuhteeseen liitetään paljon tulevaisuuden haaveita, toisinaan ehkä epärealistisiakin – mutta myös mahdollisia!

Näyttelyyn farkkurotsin tuonut oli odottanut tapaamaansa ihmistä neljä vuotta sitä hakemaan. Näin oli sovittu. Farkkurotsin tarinan kertoja toteaa: ”Jos rakastat toista, anna hänen mennä, sillä jos hän palaa, hän on aina ollut sinun. Jos hän ei palaa, hän ei koskaan ollut sinun.”

***

Esineen lahjoittaminen näyttelylle symboloi valmiutta irtautua jo rikkoutuneesta suhteesta. Parisuhteesta kiinni pitäminen voi ilmetä siitä muistuttavaan esineeseen tarrautumisena. Suhde säilyy mielessä pitkiäkin aikoja sen päättymisen jälkeen. Lisäksi suhde voi päättyä suhteen osapuolilla eri aikaan.

Näyttelyssä suhteen rikkoutuneisuudesta kertovat esineet saattoivat olla mitä tahansa. Ne muistuttivat jostakin tapahtumasta (häät, lahja) tai toistuvista yhteisistä tapahtumista (sienikori). Kulttuurissamme sormus esineenä viestittää muille yhdessäolosta, mutta sormusta näyttelyssä ei kuitenkaan ollut. Näyttelyn esineiden viesti oli yksityisempi. Niistä oli tullut suhteen aikana tai kenties vasta eron jälkeen suhdetta symboloivia esineitä. Ulkopuolinen ei näkisi niissä muistoa suhteesta, ellei esineitä olisi tuotu tähän näyttelyyn.

Tietäisitkö sinä, mikä olisi se esine, jonka veisit Broken Relationships -näyttelyyn, jos suhteesi loppuisi?   

***

Äidin maalaama häähuntu liehuu tuulessa auringon paistaessa. Hunnun viesti: “Ei ollut yhteinen tulevaisuutemme kuitenkaan unelmiemme kaltainen, mutta opin sen avulla jotain suurta: rakastamaan itseäni. Mitä elämältä muuta voisi toivoa? Ikuisesti kiitollinen”.

Näyttely muistuttaa kaikessa koskettavuudessaan, että rakkaus lähtee lopulta meistä itsestämme. Ei ole ketään toista, joka voisi tehdä meistä ikuisesti onnellisen. Ihmiset elämässämme tulevat ja menevät. Toiset viipyvät pidempää, toiset käyvät vain kääntymässä. Aina valinnat eivät ole omiamme ja joudumme sopeutumaan tuskallisiinkin tilanteisiin. Ne kaikki opettavat meille kuitenkin jotain elämästä, rakkaudesta, itsestämme.

Näyttelystä huokui viesti siitä, kuinka vaikeistakin tilanteista voi selvitä. Rikkoutuneet suhteet joutavat lopulta vaikka museoon. Yhdessä teoksen tarinassa todettiin: “P.S. Myydään vanha omakotitalo kulttuurialueella”. Omaan museoon ei kannata jäädä asumaan.

Museum of Broken Relationships

***

Ovatko esineet elottomia? Useimmiten ne käsitetään sellaisiksi, mutta Museum of Broken Relationships -näyttelyssä on nähtävissä esimerkkejä esineistä, jotka keräävät niin paljon merkityksiä, että esineiden lahjoittajien voi tehdä pahaa elää niiden kanssa.

Sosiaaliantropologian oppi-isä Marcel Mauss käsittelee klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Lahja maorien käsitettä hau, joka viittaa esineiden tai asioiden henkeen. Ihmisten välisissä suhteissa annetaan ja otetaan monia aineettomia ja aineellisia asioita, jotka voivat olla sekä ihastuttavia että kauhistuttavia.

Kuten Mauss toteaa, haun hengessä myös hylätyt esineet kantavat mukanaan jotain alkuperäisestä omistajastaan ja esineiden antajilla voi olla vaikutusvaltaa niiden vastaanottajiin – tässä tapauksessa myös suhteen loputtua ja jopa haudan takaa.

***

Siskoni kuoli viime syksynä. Pidin häneltä jäänyttä huivia kaulassani melkein koko talven. Sen syvä punainen muistutti elämästä, joka voi päättyä varhain ja samalla suhteesta ihmiseen, joka jatkuu niin kauan kuin itse elän.

Kevään tullen hattuhyllylle unohtunut huivi palasi mieleeni Särkyneiden suhteiden museossa. Näyttelyn tavarat ja tarinat avaavat ikkunoita mikrokosmoksiin, lyhyempiin tai pidempiin hetkiin, joissa kaksi ihmistä on kurottanut kohti toisiaan. Yksityiset kokemukset muodostavat näyttelyssä universaalia kertomusta toistavan tilkkutäkin. Vaikka yksinäisyys voi eron hetkellä tuntua musertavalta, tuota samaa yksinäisyyttä on kokenut moni, ehkä jokainen.

Rakkaudesta, erosta ja kuolemasta kerrotut tarinat paljastavat, että käsitys ihmisestä suljettuna yksikkönä on illuusio. Merkittävät toiset pysyvät meissä ja vaikuttavat itseymmärrykseemme myös silloin, kun he eivät enää ole fyysisesti elämässämme läsnä.

Joskus kohtaaminen voi järisyttää minuuden perustuksia, tai ero tai kuolema muuttaa äkisti käsitystä omasta paikasta maailmassa. Useimmiten kyse on jostain hienovaraisemmasta. Kuten vaikkapa omalla kohdallani sellaisesta, että kaulaan kiedottu punainen huivi muistuttaa oikealla hetkellä siskon rohkaisevasta katseesta.

 

Teksti: Linda Hart, Anu Kinnunen, Kaisa Kivipuro, Anne Mattila, Vaula Tuomaala ja Elina Turjanmaa
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo

Museum of Broken Relationships Helsingin kaupunginmuseossa 13.5.–11.9.2016.
Ilmainen sisäänpääsy!

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 2 min.

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

Kuva: Aku Rissanen

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdään? Joka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.