Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Palkittu amerikkalainen Transparent on hienointa ja koskettavinta televisiota pitkään aikaan. Sarja kuvaa mestarillisesti perheiden ja identiteettien monimuotoistumista yhä vapaamman seksuaalimoraalin maailmassa.

 

Sarah: ”Siis aiotko nyt ruveta pukeutumaan kuin nainen, ihan koko ajan?”
Mort/Maura: ”Ei kulta. Olen koko elämäni pukeutunut mieheksi. Tämä on se, mitä olen oikeasti.”

Transparent-sarjan seitsemääkymppiä lähestyvä emeritusprofessori Mort Pfefferman joutuu vahingossa tyttärensä Sarahin kiihkeän suudelman todistajaksi. Sarah on naimisissa oleva keski-ikäinen perheenäiti ja suudelman toinen osapuoli hänen entinen tyttöystävänsä. Mutta Mort itse on tyttärelleen selityksen velkaa, sillä hänellä on naisen vaatteet päällään. Mort kertoo olevansa transnainen, uudelta nimeltään Maura (1).

Transparent seuraa Mauran transprosessia ja sen käynnistämiä mullistuksia Mauran ex-vaimon sekä aikuisten lasten identiteeteissä ja keskinäisissä suhteissa. Sarja kuvaa tarkkanäköisesti seksuaali- ja yksityiselämän murroksia, joista akateeminen tutkimus on yrittänyt saada selkoa koko 2000-luvun.

Transparentin on toteuttanut palkittu käsikirjoittaja ja tuottaja Jill Soloway tiimeineen. Soloway kuuli oman isänsä transsukupuolisuudesta muutama vuosi sitten puhelinkeskustelussa ja tajusi saman tien, että aiheesta tulisi loistava tv-sarja

Soloway halusi tarinaansa toimijoiksi ihmisiä, jotka on televisiossa usein esitetty lähinnä toiseuden ja poikkeavuuden edustajina. Transparent astuu keskelle sukupuolen, seksuaalisuuden ja perhesuhteiden monimuotoisuutta, jota on suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediassa vasta alettu käsitellä.

Irti kaksinapaisesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta

Transparent on osuva esitys maailmastamme, jossa perheen ja sukulaisuuden määritelmät sekä tosiasialliset perhesiteet ovat joustavampia kuin vielä vähän aikaa sitten voitiin kuvitella. Mitä perhe- ja läheissuhteille tapahtuu, kun perheenjäsenten identiteetit irtoavat totutuista kahtiajaoista, kuten nainen-mies tai hetero-homo? Millaisiksi perhe ja lähisuku muodostuvat, jos perheenjäsenet eivät mahdukaan näiden pysyviksi oletettujen sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden sisään?

Sukupuolen ja seksuaalisuuden kerroksellisuus ja ajallinen muutos tulevat esiin henkilöhahmojen tarinoiden kautta. Esimerkiksi Mauran monimutkaisessa ja ristiriitaisessa henkilöhahmossa transsukupuolisuus on vain yksi piirre. Sarah taas kulkee mieheensä Leniin kyllästyneen kotiäidin roolista lesbosuhteeseen, siitä maksullisen dominan alistettavaksi ja lopulta takaisin parisuhteeseen ex-miehensä kanssa. Sarah ei ole hetero tai lesbo eikä ehkä edes bi, vaan ylipäänsä seksuaalinen ja jatkuvassa etsinnän tilassa.

Mauran toinen tytär Ali on puolestaan sarjan alussa pilveä polttava haahuilija, joka harrastaa irtosuhteita miesten kanssa. Alin identiteettimatka kulkee käsi kädessä poliittisen ja yhteiskunnallisen heräämisen kanssa. Hän opiskelee sukupuolentutkimusta ja tajuaa olevansa lesbo. Myöhemmin matkalla Israelissa Ali tutustuu palestiinalaisiin aktivisteihin ja ymmärtää olevansa sittenkin muunsukupuolinen.

Perheen rajat liikkuvat mutta rakkaus säilyy

Sarjassa vietetyt Sarahin isot, romanttiset lesbohäät juutalaisrituaaleineen voi nähdä kuvauksena ydinperheen rajojen laventumisesta. Länsimaisessa kulttuurissa samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä ei enää pidetä epätavallisina, vaan ydinperhe käsitteenä on avautunut ottamaan ne sisäänsä. Suomessakin uuden äitiyslain myötä naisparit lapsineen ovat lain edessä samalla viivalla heteroparien kanssa. Aiemmin naisparin toisen puolison piti adoptoida lapsi, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt, mutta pian juridiseksi vanhemmaksi rekisteröinti hoituu neuvolassa.

Maura puhuu läheisimmistä ystävistään valittuna perheenään. Termi tuli yleiseen tietoisuuteen 1990-luvun alussa antropologi Kath Westonin homojen ja lesbojen sukulaisuutta käsittelevän tutkimuksen myötä (2). Tuolloin kaapista ulos tuleminen tarkoitti usein siteiden katkeamista lapsuuden perheeseen ja sukulaisiin. Koska perhesuhteiden jatkuvuuteen ei voinut luottaa, pysyvistä ystävyyssuhteista tuli sitäkin tärkeämpiä. Westonin haastattelemille ihmisille perheenjäsenyyden kriteerit olivat ystävyyssuhteiden pitkä kesto ja keskinäinen rakkaus.

Transparent sijoittuu hetkeen, jossa tärkeimpien suhteiden nimeäminen valituksi perheeksi on ainakin Amerikassa leviämässä valtavirtaan. Chicagossa ja Los Angelesissa voi nykyään käyttää palkallisia sairaslomapäiviä siihen, että hoitaa itselleen läheistä ihmistä, ei vain perhelainsäädännön tunnistamaa perheenjäsentä. Valitut perheet eivät enää kuvaa vain lesbojen ja homojen läheisimpien piirejä, vaan ylipäänsä ihmisten yksilöllisiä läheissuhteiden muodostelmia.

Vaikka moni voi kokea sarjan henkilöhahmojen väliset suhteet itselleen vieraina, kuvaus perheestä ja lähisuvusta huolenpidon ja rakkauden tyyssijana on varmasti kaikille tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Mauran läheisimpien piiri on hyväksyvä ja sisäänsä sulkeva perheyhteisö. Juhlapyhinä ja perhejuhliin kokoonnutaan yhteen, ja paikalla ovat Mauran omat ja lasten eksät ja nyksät, uudelleen löytyneet sukulaiset ja tärkeimmät ystävät.

Marginaalista nousee uusi perhe?

Uusimmissa jaksoissa Transparent astuu perheiden ja seksisuhteiden kuvauksessaan vielä vähemmän kartoitetulle maaperälle. Eronneet ja takaisin yhteen päätyneet Sarah ja Len ryhtyvät yhdessä suhteeseen nuoremman naisen kanssa. Katsojalle vihjataan, että Sarahin ja Lenin tyttöystävä saattaa tulla raskaaksi. Ovi jätetään auki yksiavioisesta parisuhteesta irronneen vanhemmuuden käsittelylle.

Sarahin tarinan myötä Transparent hyppää kulttuuriselle aallolle, jossa kahden henkilön väliselle romanttiselle rakkaudelle perustuva parisuhde alkaa purkautua itsestään selvänä intiimielämän järjestämisen mallina. Vastuullinen monisuhteisuus eli samanaikaiset seurustelusuhteet useamman henkilön kanssa ovat Suomessakin tulleet tutummiksi. Suomalaista tutkimusta aiheesta ei ole, mutta viidesosa amerikkalaisista sinkuista on harjoittanut vastuullista monisuhteisuutta.

Kenties perhe-elämän uudet suunnat nousevat esiin ydinperheideaalin katvealueilta, monisuhteisuudesta, polyamorisista perheistä tai kumppanuusvanhemmuudesta, joka ei pohjaa vanhempien parisuhteelle. Jo tällä hetkellä Kaliforniassa on mahdollista rekisteröidä lapselle useampi kuin kaksi vanhempaa. Suomessakin tv-kanava etsii osallistujia ohjelmaan, jossa saatetaan yhteen kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneita ihmisiä.

Transparent levittää eteemme maailman, jossa sukupuolten kirjo, seksuaalisuuden eri muodot sekä perhesuhteiden moninaisuus on tavanomaista elettyä elämää, niin arjessa kuin juhlassa. Soloway on kertonut halunneensa tehdä sarjan rakkaudenosoitukseksi omalle vanhemmalleen. Tässä hän on todellakin onnistunut. Kaikesta inhimillisestä itsekeskeisyydestään huolimatta Transparentin henkilöhahmot rakastavat ja kannattelevat perhettään ja toisiaan ehdoitta.

Kirjoittaja: Kitti Suoranta
Kuvat: Sony Pictures Television

Transparent on katsottavissa Amazon Primessä ja Viaplayssa. Katso Transparentin traileri tästä.


Lähteet

(1) Transparentissa Mauran roolia näytellyt Jeffrey Tambor on sittemmin hyllytetty sarjasta seksuaaliseen häirintään liittyvien syytösten vuoksi.

(2) Weston, Kath (1991) Families We Choose. Lesbians, Gays, Kinship. New York: Columbia University Press.

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Mielen sairauksien syitä on etsitty viimeaikaisessa tutkimuksessa muun muassa ihmisen geeniperimästä. Kaikki ei kuitenkaan palaudu perimään: kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisessa ja hoidossa läheissuhteilla on merkittävä rooli. Tutkija Lotta Hautamäki keskusteli aiheesta Kaisa Kivipuron kanssa.

 

Lotta Hautamäki, miten perhe ja muut läheissuhteet liittyvät yksilön mielenterveyshäiriöön?

Mielenterveyteen vaikuttavat sekä ihmisen biologia että ympäröivä kulttuuri, jotka molemmat välittyvät yksilöön esimerkiksi perheen kautta.

Vanhempamme tarjoavat geenit, joista ominaisuutemme muodostuvat. Kohtu tarjoaa sikiöaikaisen ympäristön, jolla on nykytiedon valossa suuri merkitys mielenterveyteemme. Lisäksi perhe ja muut läheiset ovat osa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka muovaa mielenterveyttämme jokaisessa elämänvaiheessa. Läheisillä on suuri merkitys myös tiettyjen mielenterveyshäiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa.

Mitä mielenterveyssairauksien synnystä tiedetään?

Tutkimustieto kertoo, että mielenterveyshäiriön puhkeaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kyse on monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta muodostuvasta psykofyysisestä tilasta, joka kaiken lisäksi muodostuu jokaisella sairastuneella eri tavalla.

Tutkimuksissa on aika ajoin saatu tietoa siitä, mitkä tietyt geenit ovat mukana esimerkiksi bipolaariseen eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastumisessa. Yksilön perimästä ei kuitenkaan voida päätellä, tuleeko hän mahdollisesti sairastumaan mielenterveyshäiriöön. Vaikka yksilö kantaisi geeniperimässään mielensairauteen mahdollisesti altistavia geenejä, sairastumiseen vaaditaan jokin laukaiseva tekijä, joka voi olla vaikkapa vaikea stressitilanne tai suuri elämänmuutos.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi perustuu vertailuun yksilön oireiden ja diagnostisten kriteereiden välillä. Jotta diagnoosiksi voi saada kaksisuuntaisen mielialahäirön, täytyy tautiluokituskäsikirjoissa määriteltyjä oireita olla tietyllä aikavälillä tietty määrä riippumatta siitä, millainen perimä ihmisellä on.

Miksi kuitenkin mielenterveyshäiriöiden yhteydessä puhutaan paljon perimästä?

Mielenterveyshäiriöiden on huomattu kulkevan suvuittain. Erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä voidaan puhua ylisukupolvisuudesta, koska se on vahvasti yhteydessä vanhempien sairastavuuteen. Tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, kun asiaa on tutkittu muun muassa kaksostutkimusten avulla. Sen sijaan periytymisen mekanismia ei tunneta eikä tiettyjä geenivirheitä mielenterveyshäiriöiden takana ole löydetty.

Millaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään mielenterveyshäiriöiden syntymekanismeihin liittyen?

Tällä hetkellä Suomessakin tehdään mielenkiintoista tutkimusta, jossa selvitetään kuinka sikiöaikainen ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia ominaisuuksia lapsella on syntyessään. Äidiltä ja isältä saamiemme geenien lisäksi myös ympäristö, jossa kasvamme ja kehitymme etenkin sikiöaikana, vaikuttaa ominaisuuksiimme. Näin ollen jo ennen syntymää on tapahtunut paljon, joka vaikuttaa mielenterveyteemme tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä tiedetään, että äidin raskauden aikainen vahva stressi tai masennus vaikuttaa syntyvän lapsen aivojen kehitykseen ja psyykkiseen oireiluun. Mekanismia tälle yhteydelle ei kuitenkaan vielä tunneta.

Lisäksi niinkin kummalliselta tuntuva asia kuin suolistomme bakteerit vaikuttavat mielenterveyteemme. Tietynlainen suolistomikrobikanta voi joko tukea tai häiritä mielenterveyttä. Nykytiedon valossa arvellaan, että tämä suolisto–aivoyhteys välittyy vagushermon ja monimutkaisten hormonaalisten välitysten kautta.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavalla tai toisella periytyvää, niin pitäisikö sairastuneiden ottaa se huomioon, kun harkitaan lasten hankkimista?

Itselleni oli yllättävää, että mielenterveyshäiriöiden periytymistä koskevaa pohdintaa ei juurikaan näkynyt esimerkiksi keskustelupalstoilla, joita analysoin omassa tutkimuksessani.

Toisaalta koska emme tiedä miten kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy, ei olisi eettistä vaatia sairastuneita harkitsemaan omaa lisääntymistään vain siksi että sairaus kulkee suvussa. Perinnöllinen alttius ei mitenkään väistämättä johda kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, sillä mikään mielenterveyshäiriö ei johdu ainoastaan ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista.

Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava olla hyvä vanhempi?

Kyllä voi, samalla tavalla kuin mitä muuta tahansa sairautta poteva ihminen voi olla hyvä vanhempi. Toki voi olla yksilöitä ja tilanteita, joissa vanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu. Lähtökohtaisesti kuitenkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen ja elämäntapojen avulla. Olennaisempaa on varmistaa  sairastuneelle riittävän hyvä hoito ja tuki, jotta sairaus pysyy kurissa.

Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa sairastuneen lähipiiriin?

Voitaneen sanoa, että jos oireet eivät ole hallinnassa, ihmissuhteet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa ovat keskimäärin raskaampia. Maniaan ja hypomaniaan voi liittyä riskikäyttäytymistä ja hyvin spontaania toimintaa, jolloin rakastutaan, petetään, matkustetaan yllättäen, irtisanoudutaan, tehdään yrityskauppoja tai muita elämään muuten suunnittelemattomia tai kuulumattomia tekoja. Elämä manian aikana voi olla läheiselle hyvin vaikeaa, kun itselle tuttu henkilö radikaalisti muuttuu.

Joillekin jo nuorena sairastuneille ei välttämättä koskaan ehdi muodostua läheisiä ihmissuhteita. Voi olla, että elämä ei ole missään vaiheessa riittävän tasapainossa niiden muodostumiseksi, tai mielenterveyshäiriöön liittyvä stigma eli negatiivinen sosiaalinen leima syrjäyttää ihmisen muiden joukosta.

Vanhemman hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tehdä elämästä arvaamattoman. Stigma vaikuttaa tässäkin, eikä ongelmaa haluta näyttää ulkopuolisille. Kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tuoda perhe-elämään samankaltaista huolta, pelkoa ja vaikenemista kuin alkoholismi, eikä ole poikkeuksellista, että sairastuneella on myös ongelmia päihteiden kanssa.

Mikä asema sairastuneen lähimmäisillä on sairauden hoidossa?

Maanisessa vaiheessa sairastuneella itsellään on harvoin sairaudentuntoa, jolloin hoitoon hakeutuminen siirtyy usein puolison, vanhemman tai ystävän tehtäväksi.

Läheisellä on myös erityinen merkitys diagnoosia tehtäessä. Koska sairauden diagnosointi usein viivästyy vuosia tai jopa vuosikymmenen, sairastuneen historiaa käydään läpi oireiden tunnistamiseksi. Sairastuneen omat muistikuvat sairausjaksoista voivat olla hataria, jolloin läheisen avulla pyritään paikantamaan menneisyydestä oireilua, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden itsetarkkailuun on kehitetty mielialapäiväkirja, jonne kirjataan päivittäin tuntemuksia oireista ja mielialasta. Joskus läheiset otetaan myös mukaan oireiden tarkkailuun. Olen nähnyt lomakkeen, jolla aikuinen potilas ja hänen läheisensä voivat sopia, että läheinen on oikeutettu puuttumaan sairastuneen elämään tiettyjen oireiden ilmaannuttua.

Vaikka läheisten osallistamisella diagnosointiin ja sairauden hoitoon tarkoitetaan hyvää, on tärkeää miettiä, missä menevät potilaan itsemääräämisoikeuden rajat ja kuinka paljon läheisiä voidaan velvoittaa osallistumaan hoitoon.

Samoja kysymyksiä nousee esiin esimerkiksi muistisairaiden omaishoidon yhteydessä, eikä niihin ole patenttiratkaisuja. Tärkeää olisi, että sairastuneella olisi pysyvä ja hyvä hoitosuhde terveydenhuollossa eikä omaisen tarvitsisi kuormittua hoidosta.

Mikä merkitys mielenterveyshäiriöistä tehdyllä uudella tutkimuksella on sairastuneille?

Aikaisemmin se, että jokin sairaus kulkee suvuissa, on nähty pakottavana kohtalona yksilölle, mutta uusi perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta avaava tutkimus vähentää tätä taakkaa.

Mielenterveyshäiriö ei ole kenenkään kohtalo ja oireiden hallinnassa voidaan tehdä paljon, vaikkei sairauksien biologiaa vielä täysin tunneta.

Tieto vähentää häpeää myös sairastuneen läheisten osalta, ja auttaa kaikkia tulemaan toimeen esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Henna Koponen Photography ja Pixabay

Lotta Hautamäki on tutkinut lääketieteen ja hoidon yhteiskunnallisia vaikutuksia etenkin psykiatriassa. Häntä kiinnostaa vuorovaikutus tutkimustiedon, hoitotyön ja potilaiden kokemusten välillä. Tätä kysymystä hän tarkasteli väitöskirjassaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tarjoaman esimerkkitapauksen valossa. Hautamäen kirjoituksen psykiatrisen diagnostiikan epävarmuudesta voi lukea täältä. Tulevaisuudessa Hautamäki haluaa perehtyä ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitykseen terveydelle.

Inhimillinen tekijä -ohjelman jaksossa nimeltä Tuhat ja yksi ajatusta voi kuulla ihmisten kokemuksista ja mielenterveyshäiriöiden merkityksestä läheissuhteissa.

 

Oikeat häät – ensitreffeillä?

Kun puolisot kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa omissa häissään, ravistelee se käsitystämme rakkaustarinan vaiheista. Mutta miksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa ylipäätään vietetään häitä?

 

Sulhanen odottaa morsianta vihkijän edessä, häävieraiden katsellessa. Esiin astuu valkoiseen pukuun pukeutunut morsian hääkimppu kädessään, ja morsiamen ja sulhasen katseet kohtaavat. Katseissa kuvastuu tunteiden kirjo: jännitystä, liikutusta, hämmennystä, odotusta.

Tähän saakka tilanne on monelle tuttu lukuisista elokuvista, tv-sarjoista tai  läheisten häistä. Mutta sitten tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa: morsian ja sulhanen tervehtivät toisiaan, kättelevät ja esittäytyvät.

Tällainen tilanne näytetään tv-katsojille Ensitreffit alttarilla -ohjelman toisessa jaksossa, jossa kuusi osallistujaa menee naimisiin heille entuudestaan tuntemattoman puolison kanssa. Häiden jälkeen pariskunta viettää hääyön, tekee häämatkan ja aloittaa yhteiselämän. Noin viiden viikon jälkeen he kertovat, aikovatko jatkaa liittoaan vai erota.

 

Ensitreffit alttarilla perustuu kiehtovaan ristiriitaan

Ohjelman nimi Ensitreffit alttarilla liittää toisiinsa kaksi asiaa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Ensitreffit ovat jotain, mistä pariskunnan yhteinen tarina voi alkaa. Sana ei vielä herätä ajatuksia jatkuvuudesta, rakastumisesta tai välttämättä edes seuraavista treffeistä. Alttari vie ajatukset  kuitenkin välittömästi häihin, ei esimerkiksi ehtoollisiin tai ristiäisiin.

Tämä ristiriita aiheuttaa paheksuntaa ja kiehtoo tv-katsojia ravistellessaan käsitystä siitä, millä tavalla romanttisen rakkaussuhteen vaiheet seuraavat toisiaan, limittyvät tai mahdollisesti puuttuvat. Ristiriidasta huolimatta osallistujat – ja tv-katsojat – haluavat uskoa romanttisen rakkauden ihmeeseen.

Toisilleen sopivien puolisoiden valinnasta vastaa asiantuntijatiimi, johon on eri tuotantokausina kuulunut esimerkiksi psykologi, seksuaaliterapeutti, pappi ja folkloristi. Formaatin perusajatus on, että ohjelmaan valituilla on halua pitkäjänteiseen parisuhteen rakentamiseen asiantuntijoiden avulla.

Samaan aikaan ohjelmassa kuitenkin korostetaan häitä romanttisen rakkauden juhlana, odotetaan nopeaa ihastumista ja arvioidaan puolisoiden keskinäistä vetovoimaa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että ohjelmassa osallistujien tehtävänä on nimenomaan rakentaa kestävää parisuhdetta.

Herää kysymys, miksi asiantuntijaraadin järjestämää avioliittoa juhlitaan näyttävillä häillä. Miksi haluamme nähdä häät, joissa toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät naimisiin?

Oikeissa häissä toistuvat tutut asiat

Häiden kulttuurinen kuvasto on jaettua ja vakiintunutta. Häissä toistuvat elementit, kuten tavarat ja tapahtumat, toimivat oikeiden häiden tunnusmerkkeinä.

Edellä kuvailtu morsiamen ja sulhasen kohtaaminen alttarilla on yksi keskeinen oikeiden häiden tunnusmerkki. Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät noudattavat muiltakin osin kulttuurisesti jaettuja käsityksiä.

Häitä vietetään tilassa, jossa tunnelmaa luovat rouheat tiiliseinät, kukka-asetelmat ja valkoiset pöytäliinat. Hääjuhla sujuu kutakuinkin tutulla kaavalla: nautitaan juhlava ateria viineineen kauniisti katetuissa pöydissä, pariskunta yhdessä leikkaa komean hääkakun, puheita pidetään, hääpari poseeraa kuvaajalle hymyillen ja suudellen, häävalssi tanssitaan. Lopuksi hääpari siirtyy hotelliin viettämään hääyötä.

Mielikuvaa oikeista, tunnistettavista häistä vahvistaa se, että katsojalle näytetään yhdessä jaksossa kolmet häät, jotka noudattavat samaa kaavaa. Kulttuurituotteissa ja tosielämässä häät toistuvat toistensa kaltaisina, ja ohjelman toteutus alleviivaa tätä.

 

Häät ovat siirtymä arjesta ainutkertaisuuteen

Sosiologi Eva Illouzin mukaan käsityksemme romantiikasta kietoutuvat tiiviisti kuluttamiseen (1). Kuluttamisen kautta astutaan ulos arjesta, mikä tapahtuu tehokkaimmin luksustuotteiden ja luksuspalvelujen kautta.

Häiden kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että moni häiden osa-alueista, kuten  morsiamen kampaus ja meikki, juhlatilojen somistus ja hääkuvien ottaminen, toteutetaan ammattilaisten avustuksella. Koska häiden ajatellaan tapahtuvan “kerran elämässä”, niihin saa ja oikeastaan täytyy panostaa.

Toinen romantiikan keskeinen elementti liittyy Illouzin mukaan luontoon. Ei liene sattumaa, että häät järjestetään alkukesäisen vehreässä ja merellisessä Suomenlinnassa. Historiallinen miljöö linnoituksineen poikkeaa arkiympäristöstä ja korostaa siten häiden ainutkertaisuutta.

Hääpaikalle matkustetaan lautalla. Matka symboloi siirtymiä, joita ohjelmassa tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin puolisot ja häävieraat siirtyvät konkreettisesti idylliseen häämiljööseen. Toiseksi siirtymä tapahtuu mielikuvien ja kokemusmaailman tasolla: siirrytään arjen yläpuolelle, häiden maailmaan, jota määrittävät luksus ja ainutkertaisuus. Kolmanneksi lauttamatka symboloi siirtymää kohti uutta elämänvaihetta, avioliittoa tuntemattoman puolison kanssa.

“Omannäköiset häät” vai vakiintuneet roolit?

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskuntien häiden puitteet noudattavat siis helposti tunnistettavien oikeiden häiden standardeja. Tutkimuksessani häistä ja häiden järjestämisestä tuli kuitenkin esiin, että häiden ulkoiset puitteet eivät vielä riitä oikeisiin häihin (2) . Häiden on lisäksi kuvastettava hääparin rakkaustarinaa ja yhteistä historiaa. Hääparin näkökulmasta häiden on oltava “omannäköiset”.

Ohjelman häät eivät tietenkään voi olla “omannäköiset”, eiväthän morsian ja sulhanen edes tunne toisiaan. Katsojan näkökulmasta on kuitenkin suorastaan hämmentävää, miten hyvin tuoreet puolisot näyttävät häissään löytävän yhteisen sävelen, vaikka vaihtavat ensimmäiset sanat keskenään vasta alttarilla. Häissä nähdään liikuttuneiden sulhasten puheita, niistä liikuttuneita morsiamia, luontevia ja herkkiä häävalsseja, suudelmia ja onnellisen näköisinä vierekkäin juhlapöydässä istuvia pareja.

Häät ovat rituaali, joka tunnistetaan paitsi vakiintuneista ulkoisista elementeistä, myös rituaaliin osallistuvien käyttäytymisestä. Jo alttarilla tapaava hääpari näyttää omaksuneen morsiamen ja sulhasen roolit, jotka ovat häissä vakiintuneet. Morsiamen ja sulhasen kuuluu näyttää onnelliselta, liikuttua, näyttää rakkautensa puolisoonsa niin häävieraiden kuin hääkuvaajankin edessä. Ohjelman osallistujapariskunnat toimivat häissään juuri siten kuin morsianten ja sulhasten odotetaan toimivan. Hetkittäin on vaikeaa uskoa, että he eivät vielä edes tunne toisiaan.

Ensitreffit alttarilla -nimen teho perustuu juuri häiden vakiintuneisiin rooleihin. Nimi piirtää mieleen paitsi ensitreffit, myös morsiamen ja sulhasen, jotka ovat alttarilla yhtä jännittyneitä ja liikuttuneita kuin kaikki muutkin morsiamet ja sulhaset häissään. Tästä mielikuvasta ei ole ohjelman tuotannossa haluttu luopua, vaikka pariskuntia ei tosiasiassa vihitä alttarilla vaan siviilimenoin.  

 

Häärituaali tarjoaa kokemuksen pyhästä

Voisivatko Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät olla arkisemmat, vaikkapa kipaisu maistraattiin kameroilta salaa? Eivät voisi. Häät ovat niin voimakas romanttisen rakkauden symboli, että ilman sitä rakkaustarina, tai tv-katsojalle tuotettu esitys rakkaustarinasta, jää vajaaksi.

Eva Illouzin mukaan romanttisen rakkauden utopia on aikamme yhteiskunnassa jotakin pyhää, jonka kautta ihminen voi saada intensiivisen emotionaalisen kokemuksen. Häät puolestaan ovat romanttista rakkautta ilmaiseva rituaali, jonka kautta paitsi hääpari, myös osallistujat, voivat astua ulos arjesta ja kokea jotakin täysin arjen yläpuolelle kohottavaa ja pyhää.  

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskunnilla ei ole yhteistä historiaa rakastavaisina, mutta toimimalla niin kuin morsiamet ja sulhaset kaikissa häissä he tarjoavat tv-katsojille romanttisen rakkauden huippuhetken, joka on niin autenttinen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Ohjelmassa vietetyt häät imitoivat tarkasti kulttuurista kuvastoa, josta tunnistamme häät häiksi.

Haluamme uskoa romanttisen rakkauden mahdollisuuteen niin vahvasti, että myös ventovieraita yhteen saattavassa tv-ohjelmassa haluamme nähdä häiden kulttuurista kuvastoa uskollisesti noudattavat häät.

Teksti: Aino Luotonen
Kuvat: Pixabay

 

Lähteet:

(1) Illouz Eva (1997) Consuming the romantic utopia. Love and the cultural contradictions of capitalism. Berkeley: University of California Press.

(2) Luotonen Aino (2008) ”Oikeat häät”: yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

 

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

 

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

 

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

 

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd     

 

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Perheen arvoitus

Perhettä on väitetty käsitteenä puolikuolleeksi, mutta se pitää pintansa tutkimuksessa ja ihmisten arjessa. Millä tavoin häilyvän perheen jäljille voidaan päästä tutkimuksessa?

 

Perhe herättää jokaisessa meistä välittömiä mielleyhtymiä. Tutkijalle perhe on käsitteenä ja tutkimuskohteena haaste, osaksi juuri arkisuutensa vuoksi. Käsitteen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen paitsi historiallista painolastia myös merkitysten ja näkökulmien moninaisuuden. Joidenkin tutkijoiden mielestä perheen käsite hajoaa tämän vuoksi omaan mahdottomuuteensa.

Saksalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim ovat esimerkiksi kysyneet, voidaanko individualisoituvan yhteiskunnan ilmiöitä tavoittaa tilastollisten luokitteluiden avulla. Onko vielä jäljellä universaaleja, sosiaalista elämää kuvaavia perusyksikköjä, jollaisia kotitalous tai perhe ovat kenties joskus olleet? Beckit ovat nimenneet perheen zombie-kategoriaksi eli käsitteeksi, joka on käytössä ja elossa siitä huolimatta, että se on oikeastaan kuollut. (1)

Perhe on tämän ajattelun mukaan zombie-kategoria, koska siihen liitetyt henkilökohtaiset merkitykset vaihtelevat. Yksilöllisten mieltymysten ja valintojen varaan rakentuvaa perhettä on vaikeaa määritellä yleispätevästi ja tunnistaa empiirisesti eli havainnointiin tai mittaamiseen perustuvan tutkimuksen keinoin.

 

Perhemääritelmät tutkimuskohteena

Beckien epäilyksistä huolimatta alati elämänkulussa muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin perheestä on kuitenkin kyetty tarttumaan lukuisissa tutkimuksissa. Perheen monitulkintaisuus ja yksilölliset merkitykset voidaan asettaa tutkimuksen lähtökohdaksi, kuten olemme tehneet Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa, jossa sovelsimme niin kutsuttua konfigurationaalista näkökulmaa. Tällä tarkoitetaan yleisempää kiinnostusta ihmistä ympäröiviin sosiaalisiin siteisiin, joista perheen ajatellaan olevan vain yksi esimerkki. Tutkimuksen keinoin voidaan selvittää, millä tavoin perheeksi määritellyt suhteet eroavat muista sosiaalisista suhteista. Perhettä pyritään lähestymään avoimena, tutkimuksessa selvitettävänä asiana ja tutkittavien omien määrittelyiden kautta. (2)

Väitöstutkimuksessani tarkastelen naimattomien helsinkiläisnaisten perhekäsityksiä, tukiverkostoja ja perheellistymistä muun muassa konfigurationaalisesta näkökulmasta. Tutkittavien valintaan liittyviä kriteereitä ovat olleet lapsen saaminen ja se, että tutkittavat eivät ole lapsen saamisen aikaan olleet naimisissa. Ajatuksena on, että tällaisia äitejä tutkimalla tavoitamme parhaiten sellaisia perheellistymisen muotoja, joita syntyy (hetero)avioliittoperheen raamien ulkopuolella. Henkilökohtaisten perhekäsitysten ja tukiverkostojen kartoittaminen puolestaan mahdollistaa kotitaloutta ja verisukulaisuuksia laajemman kuvan piirtämisen äitien läheisistä suhteista.

Äitien omien perhekäsitysten ohella olemme olleet kiinnostuneita siitä, keitä äidit katsovat kuuluvan vastasyntyneen lapsensa perheeseen. Tällöin olemme ottaneet annettuna, että lapsen perheeseen kuuluu vauvan synnyttänyt äiti – kysymystä vastasyntyneen perheestä kun on ylipäätään hankalaa lähestyä muuten kuin lapsen vanhemman tai vanhempien kautta. Pyysimme äitejä listaamaan vauvan perheeseen kuuluvia henkilöitä, korostaen kiinnostusta äitien henkilökohtaiseen käsitykseen lapsen perheestä.

Löysimme taustaltaan melko samankaltaisten äitien vastauksista (N = 195) neljä toisistaan selvästi erottuvaa lapsen perhettä (3). Aineiston yleisimmän perhetyypin nimesimme sukulaisperheeksi: siinä lapsen perheeseen oli tyypillisesti nimetty laajasti molempien vanhempien sukua. Parisuhdekeskeiseen perheeseen vastaajat olivat nimenneet tyypillisesti vain lapsen isän ja mahdollisia sisaruksia. Laajentunut ensiperhe ystävillä sisälsi puolestaan molempien vanhempien sukulaisten lisäksi ystäviä ja äitiperheessä painottuivat äidin puolen suku ja ystävät.

 

Sijaitseeko perhe kotitalousyksikössä?

Eniten perinteistä ydinperhemallia muistuttanut parisuhdekeskeinen perhe ei ollut tutkimusaineistossa hallitseva perhetyyppi (24 %), vaikka 87 prosenttia vastaajista oli vakiintuneessa avoliitossa eläviä äitejä. Vain 11 prosenttia vastaajista ajatteli, että vauvan perhe muodostuu vain samassa kotitaloudessa elävistä ihmisistä. Lapsen perhe siis laajeni tutkimuksemme perusteella usein kotitalouden ulkopuolelle: enimmäkseen muualla asuviin sukulaisiin, mutta usein myös ystäviin.

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty tutkimuksen kohdistuminen juuri kotitalousyksikköön. Yhdysvaltalaissosiologit Jaber Gubrium ja James Holstein ovat kutsuneet perhetutkimuksen kotitalouskeskeisyyttä ”metodologiseksi imperatiiviksi” (4). Tällä he tarkoittavat tutkimuksessa toistuvaa oletusta siitä, että kotitalous on kaikista aidoimman perhettä koskevan tiedon ja kokemuksen lähde.

Gubrium ja Holstein kiinnittävät huomiota siihen, miten perheelle annetaan tutkimuksessa yksilöt ylittävä rooli: kotitalouteen sijoittuvan perheen nähdään tekevän asioita ja vaikuttavan asiaintiloihin. Tällaisen asetelman voi nähdä esimerkiksi tutkimuksissa, joissa tarkastellaan perherakenteen sekä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen välisiä yhteyksiä. Näissä tutkimuksissa kotitaloudessa oleva perherakenne, vaikkapa yhden vanhemman perhe, kahden vanhemman perhe tai samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe, katsotaan muuttujaksi, jolla on yhteys siihen miten lapsi kehittyy.


Perheen jäljittäminen vaatii luovuutta

Omassa tutkimuksessani tehdyt havainnot kertovat paitsi yksilöllisistä perhekäsityksistä, myös perheenä elämisen tapoihin liittyvistä muutoksista, joita liittomuotojen ja kotitalouksien luokitteluun perustuvat perhetilastot eivät tavoita.

Kun tarkastellaan vaikkapa äitien käsityksiä lapsen perheestä, voidaan havaita, ettei perhe välttämättä muodostu pelkästään parisuhteen puitteissa. Ja vaikka verisukulaisuus pitää edelleen pintansa, nousevat lapsen perheessä usein tärkeään asemaan vanhempien ystävät, joiden roolin merkityksellisyys tutkittavien arjessa rakentuu tiiviin yhteydenpidon ja koetun läheisyyden varaan.

Perhettä käsitteenä lienee mahdotonta – ja tarpeetonta – haudata. Sosiaalisena yksikkönäkin se on moninaistuvista määritelmistään huolimatta yhä vahvasti olemassa.

Mutta perheen muutos ja siihen liitettyjen merkitysten ja arjen käytäntöjen yksilöllistyminen vaativat tutkijalta tutkimuksellista luovuutta. Tämän lisäksi tarvitaan valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä eli läheisiä suhteita koskevia käsitteitä ja kategorioita.

 

Kirjoittaja: Vaula Tuomaala
Kuva: Pixabay & stocksnap.io

 

Lähteet

(1) Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2001/2008) Individualization. Institutionalized Individualism and its Social and Political Consequences. Sage Publications.

(2) Castrén, Anna-Maija (2014) Konfigurationaalinen näkökulma perheeseen. Teoksessa: Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena & Jokinen, Kimmo (toim.) Perhetutkimuksen suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Tuomaala, Vaula, Anna-Maija Castrén & Pertti Töttö (2017) The first family: Newborn babies’ family members according to unmarried mothers in Finland (työnimi). Artikkelikäsikirjoitus.

(4) Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. (1990) What is Family? Mayfield Publishing Company.

Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

Siirtolaisperheissä moni nuori inspiroituu vanhempien esimerkistä muuttaa elämänsä suuntaa. Nuoret kuitenkin myös tunnistavat vanhempiensa sopeutumisvaikeudet uudessa maassa. Vanhempia kohtaan koetun kiitollisuuden ja ihailun rinnalla moni kokee olevansa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen. 

 

Uuteen maahan muuttaneiden perheiden lasten ajatukset ja tunteet vanhempiaan kohtaan ovat nuoruusiässä myllerryksessä. Toisessa kulttuurissa kasvaneita vanhempia kohtaan tunnetaan sekalaisia tunteita: kunnioitusta, arvostusta, hämmennystä, häpeää, lojaaliutta ja kiitollisuutta (1). Vaikka kiitollisuus mainitaan tutkimuskirjallisuudessa usein, sen rooli nuorten ja vanhempien suhteiden muovaajana maahanmuuttajaperheissä on ollut hyvin harvoin tutkimuskohteena.

Kiitollisuus voidaan nähdä keskeisenä läheisiä ihmissuhteita ylläpitävänä voimana (2). Kiitollisuus on myönteinen tunne, joka syntyy ihmissuhteessa, kun yksilö huomaa hyötyvänsä toisen ihmisen pyyteettömästä toiminnasta. Kyse on siis sosiaalisesta tunteesta: kiitollisuus näin määriteltynä liittyy aina muihin ihmisiin eikä voi olla itse aiheutettua.

Haastattelin Suomeen muuttaneita nuoria muutama vuosi sitten väitöskirjaani varten. Havahduin siihen, kuinka moni haastattelemani nuori pohti perheensä muuttaneen Suomeen ennen kaikkea nuoren tulevaisuuden vuoksi. Myös silloin, kun perheen muuttopäätös oli syntynyt esimerkiksi vanhempien työmahdollisuuksien tai vanhemman uuden parisuhteen pohjalta, valtaosa nuorista koki koulutuksensa ja tulevaisuudennäkymänsä perheen keskeisenä muuttosyynä.

Nuoret tunnistavat muutokset, joita muutto tuo vanhempien elämään

Vanhempien ”selviytymistarinan” ja sinnikkyyden korostaminen voi olla erityisen tärkeää silloin, kun nuoret tunnistavat vanhempiensa menettäneen muutossa paljon. Moni nuori näkee vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman laskun muuton jälkeen. Vanhempien on vaikea löytää töitä tai heidän tekemänsä työt eivät ole yhteiskunnassa yhtä korkealle arvostettuja kuin ennen muuttoa. Vanhempien sosiaaliset verkostot kaventuvat ja heidän kokemansa koti-ikävä ja yksinäisyys välittyvät myös perheen lapsille.

Huolimatta mahdollisista vaikeuksista muuton jälkeen, nuorten tulevaisuus on monelle aikuiselle tärkeintä. Vanhempien tekemä uurastus nuoren tulevaisuuden eteen herättää nuorissa kiitollisuutta. Vanhempia halutaan tukea ja omassa elämässä halutaan tehdä ratkaisuja, jotka hyödyttävät koko perhettä. Motivaatio pärjätä hyvin uudessa maassa nousee usein kotoa ja nuoret sitoutuvat vanhempiensa korkeisiin odotuksiin. Vanhempien usko nuorten kyvykkyyteen voi tsempata nuorta – mutta myös lannistaa.

Kiitollisuuden toinen puoli on kiitollisuudenvelka

Kiitollisuutta käsittelevissä tutkimuksissa kiitollisuus määritellään myönteiseksi tunteeksi. Kiitollisuudenvelkaan puolestaan liittyy epämiellyttäviä ja kielteisiä tunteita. Hyeyoung Kangin ja Marcela Raffaellin (3) tutkimuksen mukaan nuorten kokema kiitollisuudenvelka edistää maahanmuuttajaperheissä kuitenkin hyviä sukupolvisuhteita tasapainottaen nuorten suhteita vanhempiinsa.Toisin sanoen nuoret eivät halua haastaa jo muutenkin vaikeuksia kohdanneita vanhempiaan.


Omassa tutkimuksessani nuorten kiitollisuudenvelka vanhempiaan kohtaan näyttäytyi myös eri tavoin. Nuorten ja vanhempien välisissä suhteissa kiitollisuuden ja kiitollisuudenvelan tunteet saattoivat vaikuttaa nuorten reaktioihin eri tavoin. Jos maahanmuutto koettiin vanhempien antamana pyyteettömänä lahjana, johon ei sisälly ehtoja, kiitollisuuden tunne saattoi toimia myönteisellä tavalla ja myös tasoittaa ainakin osaa nuorten ja vanhempien välisistä konflikteista. Ajatus takaisinmaksusta ja vanhemmille elämisestä voi kuitenkin aiheuttaa erityisesti nuoruusiässä myös kapinaa ja ahdistusta.

Tutkimuksissa maahan muuttaneista ja maahanmuuttajataustaisista nuorista on viime vuosina korostettu paljon nuorten resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutostilanteissa. Perheen “selviytymistarina” voi toimia yhtenä inspiraation lähteenä nuorten ponnisteluille uudessa maassa ja kouluympäristössä. Sinnikkyys ja kekseliäisyys kuvaavatkin usein maahanmuuttajanuoria paremmin kuin lannistuminen, ja sama koskee heidän vanhempiaan. Etenkin, jos kysytään nuorilta itseltään.

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuvat: Emma Simpson / Unsplash ja Vincent Guth / Unsplash

Lähteet:

(1) Suárez-Orozco, Carola & Suárez-Orozco, Maurice (2001) Children of Immigration. Cambridge: Harvard University Press.

(2) Algoe, Sara, Kurtz, Laura & Hilaire, Nicole (2016) Putting the “You” in “Thank you”: Examining other-praising behavior as the active relational ingredient in expressed gratitude. Social Psychological and Personality Science, 7:7, 658–666.

(3) Kang, Hueyoung & Raffaelli, Marcela (2016) Personalizing immigrant sacrifices: Internalization of sense of indebtedness toward parents among Korean American young adults. Journal of Family Issues, 37:10, 1331–1354.

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Ydinperhe on aikansa elänyt, julistetaan KOM-teatterin tuoreessa näytelmässä MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä. Hulvaton elämysbisneksen kuvaus perää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokea vanhemmuus tavalla, joka ei uuvuta liikaa.

 

Miten vanhemmuuden kokemus olisi mahdollinen myös niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa? Jos lapsen voisi lainata määräajaksi ja palauttaa välillä, olisiko vanhemmuus silloin vähemmän uuvuttavaa kuin mitä se nykyajan perheissä näyttää olevan?

Näitä kysymyksiä käsittelee KOM-teatterin näytelmä MyBaby, jossa ratkaisu löytyy Glowheadz-start up -firman elämysbisneksestä. MyMom- ja MyDad-palvelujen lisäksi yritys kehittelee MyBaby-palvelua, jonka avulla kuluttaja voisi täyttää tarpeensa hoivata ja olla vanhempi vuokraamalla lapsen silloin kun haluaa.

Glowheadzin uskomattoman dynaamisessa tiimissä uskotaan, että kuluttajien tarpeisiin vastataan tarjoamalla mahdollisimman autenttinen kokemus vanhemmuudesta. Vanhempana oleminen esitetään näytelmässä vaivalloisena ja hermoja raastavana vauvanhoitona, joskin tunnelmaa välillä kohottaa symbioottinen imetyshetki.  Vanhempien taakkaa helpottaa se, että MyBabyn voi tilata vain lyhyeksi ja ajaksi lopun aikaa “olla vapaa”, kuten näytelmässä todetaan.

Näytelmä on hillitön komedia, jossa start-upin ideanikkarit simuloivat kollektiivista synnytyskokemusta sähköpaimeneen kytkettynä ja jossa vaippoja vaihdetaan vauvoja esittäviltä aikuisilta. Se saa katsojan nauramaan vedet silmissä, samastumaan ja tuntemaan myötähäpeää. Samalla näytelmä kuitenkin herättää perhetutkijan pohtimaan vakavampia vanhemmuuteen liittyviä teemoja, jotka kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Perhesuhteet vaivalloisena työnä

Näytelmässä nousee esiin kaksi erillistä, mutta toisiinsa kytkeytyvää näkemystä vanhemmuudesta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että mahdollisuus vanhemmuuteen kuuluu kaikille. MyBaby-palvelun avulla myös ne, joiden on vaikeaa tai mahdotonta saada esimerkiksi biologinen lapsi, saisivat kokea hetkiä vanhempana. Juuri tähän viittaa näytelmän julistus ydinperheestä aikansa eläneenä perhemuotona.

Perhemuotojen moninaistuessa yhä useampi tarvitsee – ja toivottavasti myös saa – mahdollisuuden vanhemmuuteen myös ydinperheen ulkopuolella. Älyttömän vauvanvuokrausidean kautta näytelmä korostaakin kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Toiseksi näytelmässä vanhemmuutta käsitellään raskaana tehtävänä, josta on perusteltua päästä irrottautumaan. Vanhemman ja lapsen välinen suhde ja pikkulapsen hoiva eivät ole vain autuasta symbioosia vaan myös vastenmielistä kakkavaippojen vaihtoa, koliikkia ja kaaosta. Vanhemmuus esitetään vaivalloisena työnä, joka voi ajaa jopa hermoromahduksen partaalle. Itse asiassa hoivan ja yhdessäolon positiiviset puolet jäävät näytelmässä pitkälti implisiittisiksi. Näytelmän maailmassa MyBaby-palvelulla on hyvinkin kysyntää: kukapa haluaisi tehdä näin stressaavaa hommaa jatkuvasti.

Nämä kaksi käsitystä vanhemmuudesta heijastavat laajempaa julkista keskustelua, jossa korostetaan vanhemmuuden vaativuutta ja vanhempien kokemia paineita sekä vanhempien tarvetta ja oikeutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ottamalla omaa aikaa. MyBaby-liikeidea on toki nykykäsitysten ja lainsäädännön valossa parodiaa. Se herättää kuitenkin pohtimaan, olisiko vanhemmuus helpompaa, jos lapsen voisi tilata määräajoiksi. Helpottaisiko se vanhemmuuden taakkaa? Voiko vanhemmuudesta välillä olla vapaa?

Mikä on perheen ydin?

Perhesuhteita käsitellään tämän hetken tutkimuksessa esimerkiksi yksilöiden kokemuksen ja merkityksenantojen näkökulmasta: perhettä ovat ne henkilöt, jotka ihminen kokee perheeksi. Perhesuhteet eivät noudata kotitalouksien, avioliittoinstituution tai biologisen sukulaisuuden rajoja. Sen sijaan perhesuhdetta määrittäväksi tekijäksi voivat nousta esimerkiksi läheisyys, yhteinen historia, hoiva ja huolenpito.

Perhesuhteet eivät siis merkitse vain arkista hoivaa vaan ne ovat moniulotteisia sidoksia. Kun perhesuhteita määrittää emotionaalinen ja fyysinen läheisyys, vastuu ja yhteenkuulumisen tunne, on vaikeaa kuvitella, että suhteesta voisi olla vapaa. Lapsen voi jättää jonkun toisen hoitoon ja vaihtaa vapaalle, jolloin vanhemmuuden arkisten askareiden taakka kevenee.

Sidokseen liittyvät tunteet – esimerkiksi rakkaus, huoli ja vastuu – eivät kuitenkaan katoa silloinkaan. Esimerkiksi lapsestaan välillä erossa elävän vanhemman vanhemmuus ei välillä katoa, vaikka vuoroviikoin lapsen arkisista tarpeista huolehtisi toinen vanhempi.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Perheen ydin muodostuu ehkä lopulta kuulumisen tunteista, läheisyyden kokemuksesta ja luottamuksesta. Nämä perheen ytimen komponentit eivät kuitenkaan esiinny vain ydinperheessä tai lapsen ja biologisen vanhemman suhteessa. Yhteenkuuluvuus, läheisyys ja luottamus voivat syntyä erilaisia reittejä, jolloin vaikkapa ystävästä, sisaruksen puolisosta tai entisestä seurustelukumppanista voi tulla perhettä.

Entä sitten Glowheadzin kehittämä bisnesidea? Tosiasiassa arjen askareisiin ja hoivaan apua tarjoavat palvelut ovat jo arkipäivää: lastenhoitajat, siivouspalvelut, aviomies- ja vaimopalvelut ovat monelle tuttuja. Varamummo- ja varapappa-palvelut puolestaan lienevät harvoin kaupallisia, mutta niiden idea on lähellä MyBabya: tarkoitus on tarjota sekä elämys aikuiselle että hoivaa lapselle.

Vanhemmuuskokemusta tarjoava start-up ei siis ehkä olekaan niin utopistinen ajatus kuin ensi alkuun tuntuisi. Hienoa siinä olisi kaikkien kuluttajien tasa-arvoinen mahdollisuus kokea siivu vanhemmuutta. Epäilen kuitenkin, että perhesuhteiden ydin ei taivu elämysbisnekseen. Arkisen yhdessäolon ja hoivan lisäksi perhesuhteissa on kyse läheisyydestä, kuulumisen tunteista ja vastuusta. Näitä tunteita ei voi kaupallistaa, eikä niistä voi olla vapaa.

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi ja KOM-teatteri / Marko Mäkinen

MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä KOM-teatterissa.
Käsikirjoitus: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Tuoko parisuhde miehille kaivattua hyvinvointia?

Parisuhteessa elävät miehet voivat paremmin kuin ilman parisuhdetta elävät. Kaikki vailla parisuhdetta elävät eivät kuitenkaan voi huonosti. Hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää, miten parisuhteeseen tai sen puuttumiseen suhtautuu.

 

Useissa tutkimuksissa on todettu parisuhteessa elävien olevan onnellisempia kuin niiden, jotka eivät ole parisuhteessa (1). Vaikka tämä tieto pitääkin paikkansa, on samaan aikaan tärkeää ymmärtää myös se, että parisuhteessa erityisen huonosti voivat usein eroavat ja siirtyvät näin ongelmineen pois parisuhteessa olevien tilastoa ”rumentamasta”.

Tutkijana minua kiinnostaa ilman parisuhdetta elävien hyvinvointi ja sen yhteys parisuhdetoiveisiin. Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavassa artikkelissani tarkastelen ilman vakituista parisuhdetta elävien miesten (jatkossa parisuhteettomien) hyvinvointia psykosomaattisten oireiden, yksinäisyyden ja onnellisuuden ulottuvuuksilla. Tutkimuksessani luen parisuhteettomiksi myös eronneet ja lesket, mikäli heillä ei ole uutta vakituista suhdetta.

Hyödynnän tarkastelussani suomalaisten seksuaalikäyttäytymistä ja asenteita kuvaavaa FINSEX-aineistoa vuosilta 1992–2015. Tarkastelen iältään 25–64-vuotiaita miehiä, koska nuoremmilla parisuhdetilanteet vaihtelevat vielä paljon. Rajaustani vanhemmilla miehillä psykosomaattisten oireiden taustalla saattaa puolestaan olla enemmän muita terveydellisiä syitä kuin parisuhteettomuuteen liittyviä tekijöitä. Yli 64-vuotiaiden ikäluokassa myös odotukset parisuhteelle ovat erilaiset kuin nuoremmilla esimerkiksi perheellistymisen suhteen. FINSEX-aineiston vastaajista valtaosa eli parisuhteessa. Kaikkiaan tutkimukseen osallistuneista 2 797 miehestä 425 eli ilman parisuhdetta.

Psykosomaattiset oireet hyvinvoinnin mittareina

Tutkimuksessani selvitin erilaisten psykosomaattisten oireiden esiintyvyyttä FINSEX-kyselyyn vastanneiden miesten keskuudessa. Otin tarkasteluun esimerkiksi seuraavia oireita: unettomuus, painajaiset, ylirasittuneisuus ja ahdistuneisuus.

Tutkimukseni yhdeksi olennaisimmaksi havainnoksi muodostui se, että parisuhteettomat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Ilman parisuhdetta elävät miehet jakautuvat sen mukaan, miten he suhtautuvat elämäntilanteeseensa ja toivovatko he itselleen parisuhdetta vai eivät. Itselleen vakituista kumppania toivovat miehet voivat huonommin kuin omaan parisuhteettomuuteensa tyytyväiset miehet.

Tämä näkyi esimerkiksi ahdistuneisuutena, jota esiintyi usein tai joskus viimeisen kuukauden aikana yli puolella (56 %) parisuhdetta toivovista miehistä. Vastaava prosenttiosuus miehillä, jotka eivät toivo parisuhdetta, oli noin 42. Ylirasittuneisuutta ja painajaisia oli niin ikään enemmän miehillä, jotka toivoivat parisuhdetta. Painajaisia näki edellisen kuukauden aikana joskus tai usein heistä kolmannes (31 %). Miehistä, jotka eivät toivoneet parisuhdetta, näki painajaisia vajaa viidennes (18 %).

Sen sijaan parisuhteessa elävillä miehillä oli parisuhteettomia vähemmän psykosomaattisia oireita. Tämänkaltainen tulos on havaittu myös aikaisemmissa tutkimuksissa. On kuitenkin syytä huomata, että parisuhteettomat miehet eivät häviä kaikilla hyvinvoinnin osa-alueilla parisuhteessa eläville miehille. Parisuhteessa olevat miehet olivat FINSEX-kyselyn mukaan ylirasittuneempia kuin yksin elävät miehet, jotka eivät toivoneet parisuhdetta. Ilmeisesti perhe-elämän kuorimittavuus näkyi ylirasituksena, sillä tällä mittarilla mitattuna parisuhteelliset eivät olleet erityisen hyvinvoivia.

Yksinäiset miehet toivovat parisuhdetta muita useammin

Toimivat ihmissuhteet parantavat elämänlaatua. Useissa  tutkimuksissa yksinäisyyden on puolestaan todettu alentavan elämänlaatua (2). Useille yksinäisyyden määritelmille on yhteistä se, että yksinäisyys nähdään sosiaalisten suhteiden puutteena tai henkilökohtaisena kokemuksena, joka ei välttämättä näy ulospäin. Yksinäisyys koetaan myös luonteeltaan epämiellyttäväksi, toisin kuin positiivinen yksin oleminen. Tutkimukseni aineistossa yksinäisyyttä esiintyi enemmän parisuhdetta toivovilla kuin parisuhteettomuuteensa tyytyväisillä miehillä. Kun jo yksinäisyyden määritelmässä todetaan, että yksinäisyyteen liittyy sosiaalisten suhteiden puutteita, on odotettavaa, että parisuhteettomista juuri parisuhdetta toivovat kokevat enemmän yksinäisyyttä.

Onnellisuuden kokemuksen kohdalla vastaavaa eroa ei näiden ryhmien välillä kuitenkaan ollut. Parisuhdetta toivovat miehet ja parisuhteettomina itsensä tyytyväiseksi tuntevat olivat jokseenkin yhtä onnellisia. Yksinäisyyden kokemus ei siis parisuhdetta toivovien miesten kohdalla ole suoraan yhteydessä elämän kokonaisonnellisuuteen.

On todettu, että koettuun onnellisuuteen vaikuttavat useat tekijät. Suomalaistutkimuksessa viiden kärjen muodostivat perhe, terveys, rakkaus, ystävät ja säännölliset tulot (3). Tämä lista on peräisin tutkimuksesta, jossa tutkittavat olivat pääasiassa parisuhteessa eläviä. Parisuhteettomilla onnellisuustekijöiden järjestys on todennäköisesti erilainen, sillä heillä ei useinkaan ole esimerkiksi perhettä, jonka kanssa asutaan yhdessä.

Tutkimukseni tulosten perusteella näyttää siltä, että kumppanitoive on vahvemmin yhteydessä ilman parisuhdetta elävien miesten yksinäisyyteen kuin onnellisuuteen. Tätä voi osaltaan selittää se, että onnellisuus liittyy elämässä useisiin eri osa-alueisiin, kun taas yksinäisyys kulminoituu sosiaalisissa suhteissa koettuihin puutteisiin. Parisuhteettomat, jotka eivät koe sosiaalisissa suhteissaan puutteita, voivat viihtyä hyvin yksin kokematta itseään kuitenkaan yksinäisiksi. Parisuhdetta toivovat sen sijaan kokevat yksinään olemisen ehkä erityisen epämiellyttävänä ja toivovat tilanteeseen muutosta esimerkiksi vakituisen parisuhteen muodossa. Ehkäpä parisuhdetoiveiden taustalla onkin miehillä enemmän halu pois epämiellyttävänä koetusta yksinäisyydestä kuin puuttuvan onnellisuuden tavoittelu.

Parisuhteessa elävät miehet olivat joka tapauksessa vähemmän yksinäisiä sekä onnellisempia kuin ne, joilla parisuhdetta ei ollut. Parisuhde näyttää siis lisäävän miesten hyvinvointia niin psykosomaattisten oireiden kuin onnellisuuden ja yksinäisyydenkin näkökulmista.

Vahva parisuhdetoive altistaa miehiä yksinäisyyden kokemukselle ja psykosomaattiselle oireilulle. Tämän vuoksi olisi tärkeää pohtia, miten näiden miesten yksinelämistä voitaisiin tukea siten, ettei liiallista painetta parisuhteen etsimiselle olisi tai ettei parisuhde näyttäytyisi ainoana keinona vähentää yksinäisyyden kokemusta. Kuten tutkimukseni elämäntilanteeseensa tyytyväiset parisuhteettomat miehet osoittavat, elämä voi olla tyydyttävää myös ilman parisuhdetta.

Kirjoittaja: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Teksti perustuu Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavaksi hyväksyttyyn artikkeliin Kinnunen, Anu & Kontula, Osmo: Miesten parisuhteettomuuden yhteys hyvinvointiin (2018).

Lähteet

(1) Kainulainen, Sakari (2014) Raha ja rakkaus hyvinvoinnin lähteinä. Yhteiskuntapolitiikka 79, 485–97.

(2) Cacioppo, John T. & Patric, William (2008) Loneliness: human nature and the need for social connection. New York: W. W. Norton & Company.

(3) Pessi, Anne Birgitta (2008) What constitutes Experiences of Happineness and Good Life: Building a Novel Model on the Everyday Experiences. Kirjassa: Tissari, Heli, Pessi, Anne Birgitta & Salmela, Mikko (toim.) Happiness: Cognition, Experience, Language. Helsinki: Helsinki Collegium for Advanced Studies.

 

Kuuluuko mummi perheeseen?

Helsinkiläisten äitien käsitykset vastasyntyneen lapsen perheestä ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle. Hyvin usein lapsen perheenjäseneksi nimetään myös isovanhempia, erityisesti isoäiti äidin puolelta. Tuoreen tutkimuksen tulokset herättävät pohtimaan, pitäisikö lainsäädännön turvata lapsen oikeus tavata isovanhempaa tai muuta tärkeää läheistä vanhempien eron tai kuoleman jälkeen.

 

Virallisiin tilastoihin perustuvassa tutkimuksessa lasten perheitä luokitellaan vanhempien määrän ja vanhempien liiton luonteen mukaan: puhutaan esimerkiksi yhden vanhemman perheistä ja avo- tai aviopariperheistä. Oikeudellisesti tunnustetut perhesuhteet ja yhdessä asuminen ovat myös usein perheistä käytävän keskustelun taustalla. Tämä näkökulma jättää kuitenkin pimentoon muut lapsen elämässä merkitykselliset ihmiset.

Johtamani tutkimushankkeen tuoreessa raportissa tarkastellaan sellaisten helsinkiläislasten perheitä, joiden äiti ei lapsen syntymän aikaan ollut avioliitossa. Väestörekisteritietojen rinnalla tutkimuksessa käytettiin kyselylomakeaineistoa, jossa äideiltä kysyttiin, ketkä heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluvat vastasyntyneen perheeseen.

Rekisteriaineistosta kävi ilmi, että syksyllä 2015 lähes joka viides avioliiton ulkopuolella syntynyt helsinkiläislapsi saapui synnytyslaitokselta kotiin, jossa ei vakituisesti asunut äidin lisäksi toista aikuista. Yhden aikuisen kotitalouksia oli erityisesti nuorten ja iäkkäämpien äitien kohdalla, kun taas noin kolmekymppisten äitien ryhmässä kahden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä. Keskimäärin äitien kotitalouksiin kuului äiti mukaanlukien 3,65 henkilöä.

Yhden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä muualla kuin Suomessa syntyneiden äitien kohdalla. Yhden ja kahden aikuisen kotitalouksien lisäksi pieni osuus lapsista kotiutui kolmen sukupolven talouksiin tai ”kommuunikotitalouksiin”, joissa asui äidin lisäksi useampi samaan ikäluokkaan kuuluva henkilö.

Lasten perhesuhteet ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle

Kyselylomakkeeseen äidit (199 vastaajaa) listasivat henkilöt, jotka heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluivat vastasyntyneen perheeseen. Aineisto osoitti lasten perheiden usein laajenevan kotitalouden ulkopuolelle. Lasten perheet sisälsivät keskimäärin seitsemän henkilöä äidin ja vauvan lisäksi. Tämä on paljon verrattuna siihen, että lomakevastaajien kotitalouksista 61 prosenttia oli kolmen hengen talouksia.

Äidit nimesivät lapsen perheenjäseniksi laajasti ihmisiä usein kolmesta perhesukupolvesta: lapsen isän, sisaruksia, isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja. Perhekokoonpanoissa korostuivat äidin puoleiset sukulaiset ja muut äidille läheiset henkilöt. Lapsen isovanhemmat nimettiin hyvin usein perheeseen kuuluviksi. Yli 80 prosentissa kokoonpanoista oli mainittu lapsen isoäiti äidin puolelta.

Millaisia suhteita olisi tuettava vanhempien eron tai kuoleman jälkeen?

Lakia lapsen huollosta ja tapaamisesta uudistetaan. Taustalla on pyrkimys tukea parhaalla mahdollisella tavalla lasten perhesuhteiden jatkuvuutta erityisesti vanhempien eron yhteydessä.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan tapaamisoikeus voidaan vahvistaa oikeudellisesti sitovasti vain lapsen ja tämän vanhemman välille. Uudistustyössä pohditaan kuitenkin nyt myös sitä, pitäisikö tapaamisoikeutta laajentaa koskemaan sellaista lapselle läheistä henkilöä, jolla on ollut merkittävä rooli lapsen elämässä. Voisiko siis mummi tai ukki, äiti- tai isäpuoli, tai muu läheinen aikuinen olla lapselle vanhempaan verrattavissa oleva perheenjäsen, jonka tapaamisoikeus tulisi vahvistaa laissa esimerkiksi vanhempien eron yhteydessä tai kuolemantapauksen sattuessa?

Helsingin Sanomien artikkelissa tuotiin esiin isovanhempien suru siitä, että ero saattaa katkaista yhteyden lastenlapsiin. Jutussa huomioitiin perheiden monimuotoistuminen ja näkemys siitä, että yhteys isovanhempaan tai muuhun tärkeään aikuiseen lapsen elämässä saattaa olla merkittävä hyvinvointia tukeva seikka. Toisaalta tuotiin esiin huoli siitä, että riitaisissa eroissa tapaamissopimuksen vahvistaminen useiden eri henkilöiden kanssa saattaa poikia pitkittyneitä oikeustaisteluja.

Läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita on vaikeaa, ellei mahdotonta ohjata lainsäädännöllä. Artikkeliin haastateltu Suomen sovittelufoorumin Vaula Haavisto korostaakin sovittelun merkitystä konfliktien purkamisessa. Kunnat ovat velvollisia tarjoamaan sovittelua ja vaikeiden erokiistojen selvittelyssä on otettu käyttöön muitakin keinoja viime vuosina. Sovittelussa ääneen pääsevät kuitenkin lähinnä lapsen viralliset huoltajat. Isovanhempia tai muita lapsen elämässä tärkeitä aikuisia (esimerkiksi äiti- tai isäpuolia) ei itsestään selvästi pidetä asianosaisina.

Keinoksi perhesuhteiden kartoittaminen

Olisiko lapsen suhdetta isovanhempaan tai muuhun hänelle läheiseen henkilöön mahdollista tukea viranomaiskäytäntöjä muuttamalla? Voitaisiinko lapsen asioita ratkova viranomainen velvoittaa perehtymään siihen elettyjen läheissuhteiden muodostelmaan, jonka ympäröimänä lapsi on elänyt ja jossa saanut hoivaa ja huolenpitoa?

Helsinkiläisvauvojen perhesuhteita on edellä mainitussa tutkimuksessa kartoitettu äitien henkilökohtaisten käsitysten näkökulmasta. Koska monien vastaajien kohdalla oli kyse ensimmäisestä ja vielä kovin pienestä lapsesta, perhekokoonpanot luultavasti ilmentävät myös äitien toiveita lapsen elämässä tärkeistä ihmisistä. Joka tapauksessa perheen ulottuminen mitä moninaisimpiin suhteisiin kotitalouden ja juridisesti vahvistetun vanhemmuuden ulkopuolella kertoo, että monet ymmärtävät perheen varsin laajaksi.

Isovanhemmat saattavat edustaa lapsen elämässä pysyvyyttä, kun aikuisten parisuhdepolut mutkittelevat. Lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi olisi hyödyllistä ryhtyä suhtautumaan muihinkin kuin lain tunnustamiin vanhempiin lapsen mahdollisina perheenjäseninä.

Kaikki mummit ja ukit eivät ole lapsen elämässä aktiivisesti läsnä huolehtimassa, hoivaamassa ja kasvattamassa. Mutta monet ovat. Jos lapsen elämässä merkitykselliset suhteet kartoitetaan huolellisesti, tarpeettomalta suhteiden katkeamiselta vanhempien eron tai kuoleman yhteydessä voidaan välttyä. Viranomaistyössä tähän voitaisiin turvautua konfliktitilanteissa ja silloin, kun ilmenee huoli lapsen hyvinvoinnista.

Kirjoittaja: Anna-Maija Castrén
Kuvat: Pixabay

Supergranny somessa

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on hauska kirja rakkaudesta. Tutkija Anna Alanko luki kirjan yhdessä lapsensa kanssa.

 

Isovanhemmuus on kesällä enemmän pinnalla kuin muulloin, esimerkiksi siksi, että päiväkoti on kiinni ja vanhemmat tarvitsevat lastenhoitoapua. Ne vanhemmat, joiden lasten isovanhemmat asuvat lähellä ja joilla on näihin mutkattomat suhteet, pääsevät kesälomasta merkittävästi helpommalla.

Kesälomalla esiin nousee myös toinen vanhempia erotteleva teema: mitä näistä pitkistä uuvuttavista rakkauden- ja konfliktintäytteisistä päivistä kerrotaan muille, ja miten? Entä mitä näistä jaetaan somessa?

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Siltala, 2017) esittää näihin kysymyksiin yhden vaihtoehdon: siinä isovanhempi hoitaa lasta paljon, ja lapsen sanomisia (valokuvista en tiedä) julkaistaan muitta mutkitta. Kirja perustuu Facebook-päivityksiin, joita Pirkko Saisio on julkaissut lapsenlapsistaan.

Olen näköjään ennakkoluuloinen: vaikka olen nähnyt Saision muistaakseni kaksi–kolme kertaa leikkipuistossa tyttärenpoikansa kanssa, minulle tuli suhteellisen suurena yllätyksenä, että hän, suuri kirjailija (eivätkö suuret kirjailijat tarvitse paljon hiljaista aikaa?) ja Suomen virallinen isoäiti-ikään ehtinyt julkilesbo viettää lastenlasten kanssa loputtoman paljon aikaa. Tässä asiassa hän varmasti tekee muillekin pr-työtä.

Kirjan perusteella Pirkko Saisio on superisoäiti. Hän keskittyy lapsiin, kohtelee heitä kivasti, nauttii heidän seurastaan, vie heitä yliopiston apteekkiin katsomaan lääkepakkausten liikkumista putkissa ja ylipäänsä kenties mahdollistaa sen, että iltatöitä tekevät näyttelijät hankkivat lapsia. Lastenlasten kanssa seurustelun tuoksinassa Saisiolle on tietysti kerääntynyt loputon määrä materiaalia siitä huolimatta, että lapset eivät ole kovin vanhoja.

Saision kirja koskettaa monella tavalla. Lapsenlapsen kanssa keskustellaan isoista asioista kuten rakkaudesta ja kuolemasta. On virkistävää lukea esimerkiksi siitä, kuinka lapsi innostuu hautausmaalla ehdottamaan, että kaivetaan muutama ruumis esiin, koska lasta kiinnostaa, miltä ne näyttävät.

Myös oma lapseni tykkäsi kirjasta. Luin sitä ääneen ja hän halusi kuulla lapsenlapselle sattuneita kommelluksia ja katsoa hänen piirustuksiaan. Lapseni mielestään ehdottomasti hauskinta oli se, kun Saision kissa oli pudonnut vauvaikäisen lapsenlapsen päälle.  

Kaikki kirjan jutut olivat sympaattisia ja monet niistä hauskoja, mutta kuuluisasta perheestään huolimatta lapsenlapsi on tavallinen lapsi eikä kaikki mitä hän sanoo ole erityisen nerokasta.

Saisio on siinä uskoakseni omaisiaan säästävä (tai sitten epäinhimillinen), ettei kirjaan mahdu yhtäkään aikuisten välistä konfliktia. Oman kokemukseni mukaan lastenkasvatuksesta, sen aiheuttamasta väsymyksestä ja siihen liittyvistä periaatteista tulee riitaa aika helposti. Lisäksi monilla on jatkuva ristiriita oman rauhan ja seuran kaipuun välillä.

Saisiolla sitä ei tämän kirjan perusteella ole, mikä tuntuu epäuskottavalta. Eikö hän koskaan ole helpottunut jäädessään puolisonsa kanssa kahdestaan toiseen kotiinsa Madeiralle, kun tytär perheineen lähtee Suomeen? Eikö lapsenlapsi koskaan tule kesken hyvän kirjoitushetken? Saisio on YLEn haastattelussa myöntänyt väsyvänsä joskus, mutta kirjasta se ei ilmene.

Kirja lienee taideteoksena Saisiolle niin sanottu välityö. Alun perin Facebookiin kirjoitetut, joskin kirjaa varten muokatut pätkät ovat rytmiltään hakkaavia ja niissä on painettuna lässähtäviä vaikka varmasti somessa toimivia loppulauseita.

Kirja kuitenkin nostaa isoja kysymyksiä paitsi kuolemasta, myös siitä, mikä on sopiva määrä julkaista lapsen juttuja netissä tai painettuna. Miten suhtautua siihen, että lapsi ei, lapsena, voi antaa julkaisemiseen aitoa suostumustaan?

Tästä asiasta pulpahtelee säännöllisesti puheenvuoroja, ja lukemistani perustelluimmat eivät puolla lasten kommellusten jakamista. Niitä ei ehkä kannata julkaista lapsen nimellä yksityisyyden vaarantamisen takia, ja toisaalta niiden julkaiseminen aikuisen nimissä on kyseenalaista siksi, että tekijänoikeus on lapsen. Toisaalta kaikki nämä hassut, liikuttavat ja syvällisetkin neronleimaukset ovat muuten vaarassa kadota, koska ei kuusivuotiaskaan niitä enää aikuisena muista.

Kirjoittaja: Anna Alanko

Anna Alanko on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineessa. Hän on hiukan uuvuttavan kesälomansa jälkeen viimeistellyt mielenterveyspoliikkaa koskevan väitöskirjansa. Hän toimii myös yhteiskuntatieteelliseen rahapeli- ja addiktiotutkimukseen keskittyneen University of Helsinki Centre for Addiction, Control and Governance (CEACG) -tutkimusryhmän koordinaattorina ja on Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkintolautakunnan jäsen.

Kuva: Siltala