Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut perhepolitiikan tavoitteeksi 2000-luvun aikana. Mutta mitä vanhemmuuden tukemisella oikeastaan tarkoitetaan?

1990-luvun lopussa Suomessa keskusteltiin kiihkeästi lasten ja nuorten pahoinvoinnista, joka yhdistettiin julkisuudessa “kadonneeseen vanhemmuuteen”. Tällöin myös vanhemmuuden tukeminen nousi poliittiseen keskusteluun.

Vanhemmuuden tukeminen mainittiin ensimmäisen kerran Lipposen toisen hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1999. Sittemmin vanhemmuuden vahvistamisesta, joka tähtää lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukemiseen, on tullut näkyvä ja ilmeisen pysyvä tavoite. Vuoden 1999 jälkeen se on mainittu kaikkien hallitusten ohjelmissa, riippumatta hallituskoalition kokoonpanosta.

2000-luvun kuluessa vanhemmuuden tukeminen on tullut myös osaksi arkisanastoa samoin kuin ”lasten- ja nuorten pahoinvointi” tai ”vanhemmuuden katoaminen” 1990-luvun lopulla.  Harvemmin on pysähdytty pohtimaan, mitä näillä käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Jos vanhemmuus on kadoksissa, niin mitä on kadonnut: kasvatustaidot- ja tiedot, läheisyys ja rakkaus vai vastuu ja auktoriteetti? Ja keneltä vanhemmuus on kadonnut: isiltä, äideiltä vai molemmilta?  

Väitöskirjassani tutkin yli 300:n vanhemmuuden tukemiseen tähtäävän projektin tuottamaa monipuolista dokumenttiaineistoa. Projektit on koordinoitu vuosien 2000 ja 2010 välisenä aikana, ja niitä ovat hallinnoineet niin kansalaisjärjestöt kuin julkishallinnollisetkin tahot.

Vanhemmuuden tukemisen sosiologisia lähtökohtia

Tutkimuksessani olen selvittänyt, mitä silloin tuetaan, kun tuetaan vanhemmuutta. Vastaus kysymykseen saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta sitä se ei ole. Vanhemmuuden tukeminen ei esimerkiksi ole lainkaan sama asia kuin kasvatuksen tukeminen.  

Sosiologi Mary Daly on kiteyttänyt oivallisesti eron lasten kasvatuksen tukemisen ja vanhemmuuden tukemisen välillä: kasvatukseen (engl. childrearing) voivat vanhempien lisäksi osallistua esimerkiksi muut lapsen läheiset tai kasvatusinstituutiot. Vanhemmuudella (parenting) taas tarkoitetaan ainoastaan vanhempien – isän tai äidin – kasvatustyötä. (1) Toisin sanoen lasten kasvatusta tapahtuu myös kodin ulkopuolella kuten päivähoidossa, koulussa, pihapiirissä ja harrastuksissa. Huomion kiinnittäminen vanhemmuuteen kääntää tarkkailevan katseen kodin seinien sisäpuolelle ja siellä vanhempiin.

Toinen asia, joka vanhemmuuden tukemisessa on minua kiinnostanut, liittyy 2000-luvun alun yhteiskunnallisiin muutoksiin yksilön vastuun korostamisessa. Tällä viitataan hyvinvointiyhteiskunnan purkamiseen sekä yksilöiden vastuun kasvamiseen suhteessa omaan hyvinvointiinsa. Perhepolitiikassa yksilön vastuun korostaminen näyttäisi liittyvän siihen, että perhepolitiikka on kohdentunut juuri vanhemmuuden tukemiseen. Kattavan dokumenttiaineistoon perustuvan tutkimukseni pohjalta voidaan sanoa, että vanhemmuuden tukeminen näyttäisi typistyvän ensi sijassa lapsen ja vanhemman (usein äidin) välisen vuorovaikutuksen tukemiseen.

Lisääkö tieto tuskaa lasten oikeanlaisesta kehityksestä?

Iso-Britanniassa vanhemmuuden tukeminen on virittänyt vilkasta kriittistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Kritiikin kärki kohdistuu vanhemmuuden asiantuntijoiden määrän ja vallan kasvamiseen, ja siitä johtuvaan vanhemmuuden deterministisyyteen. Tällä tarkoitetaan, että kaikella mitä vanhemmat tekevät ja toisaalta jättävät tekemättä, ajatellaan olevan vaikutusta lasten kehitykselle. Lasten kehityksen liittyvän tiedon ja asiantuntijuuden rooli on tutkijoiden mukaan vahvistunut merkittävästi.

Yksilöiden näkökulmasta yhtenä seurauksena on vanhemmuuden muuttuminen työlääksi ja intensiiviseksi suoritukseksi. Ääriesimerkkinä voidaan pitää sosiologi Jan Macvarishin neurovanhemmuudeksi nimeämää ilmiötä, jossa huoli lapsen älyllisestä ja neurologisesta kehityksestä tai kehittymättömyydestä saa vanhemmat turvautumaan uusimpaan teknologiaan. Vauvalle voidaan esimerkiksi hankkia vaatteisiin kiinnitettävä laite, jonka avulla vanhemmat voivat seurata, puhutaanko vauvalle päivän aikana tarpeeksi monipuolisesti, jotta vauvan kielellinen kehitys olisi optimaalista.  

Tutkimieni projektien kuvaukset vanhemmuudesta eivät ole aivan yhtä deterministisiä. Projekteissa muun muassa korostetaan vanhemmuuden taitojen ohella vanhempien sosiaalisia verkostoja, vertaissuhteita ja yhteisöllisyyttä vanhemmuutta vahvistavina ja lapsia suojaavina tekijöinä. Lisäksi joissakin – vaikkakin harvoissa – projekteissa nostetaan esiin myös vanhempien tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla.

Vanhemmuuden tukeminen kohdistuu äiteihin

Silti tutkimissani projekteissa korostuvat vanhempien kyvykkyys ja vuorovaikutukselliset taidot (2). Vanhemmuus, jota pyritään tukemaan, on nimenomaan lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen keskittyvää ja siten yksilöitynyttä vanhemmuuden tukemista (3).

Lisäksi projektit kohdistetaan useimmiten sille vanhemmalle, joka hoitaa vauvaa kotona. Tästä syystä vanhemmuuden tukeminen suuntautuu suurelta osin äideille, äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen.

Vanhemmuus-käsitettä onkin syystä kritisoitu sukupuolisokeaksi: käsite on näennäisesti sukupuolineutraali, mutta käytännössä se usein liitetään vain toiseen sukupuoleen, naiseen.

Vanhemmuuden tukeminen ei siis tähtää erityisesti esimerkiksi isän ja lapsen välisen vuorovaikutuksen tukemiseen ellei sitten isiä ole erityisesti mainittu kohderyhmäksi.

Mikä on oikea tapa tukea vanhemmuutta?

Sukupuolen lisäksi on tärkeää nostaa esiin myös muita ulottuvuuksia, joihin vanhemmuuden tukemisella ei tähdätä. Yksi tällainen ulottuvuus on vanhempien ja perheen kokonaisvaltaisempi tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla.

Yhtä oikeaa vanhemmuuden tukemisen tapaa tuskin on olemassa. Keskeinen kysymys on, millainen tuki on lapsen hyvinvoinnin näkökulmasta olennaista.

Syntyvyyden laskun ja vanhempien uupumuksen yhteys on noussut keskusteluun uuden tutkimuksen myötä. On syytä myös kysyä, ovatko vanhemmat jääneet liian yksin kasvavien vanhemmuuteen ja toisaalta työelämään liittyvien vaatimusten kanssa?

Perheiden kanssa tehtävässä työssä tarvitaan jatkossakin herkkyyttä havainnoida sitä, milloin vanhempien tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla on tehokkaampi keino kannatella lasten hyvinvointia, ja milloin taas tarvitaan uusia eväitä vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen, eli vanhemmuuden tukemista.

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Lähteet:
(1) Daly, Mary (2013) Parenting support in politics in Europe.
Families, Relationships and Societies 2:2, 159–174.

(2)  Sihvonen, Ella (2018) Parenting support in Finland: Responsibility and competence as key attributes of Good parenting in parenting support projects. Social Policy and Society 17:3, 443–456.

(3)  Sihvonen, Ella (2018) Early interventionist parenting support: the case study of  Finland. Families, Relationships and Societies 7:1, 123–139.

Keskustele

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s