Supergranny somessa

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on hauska kirja rakkaudesta. Tutkija Anna Alanko luki kirjan yhdessä lapsensa kanssa.

 

Isovanhemmuus on kesällä enemmän pinnalla kuin muulloin, esimerkiksi siksi, että päiväkoti on kiinni ja vanhemmat tarvitsevat lastenhoitoapua. Ne vanhemmat, joiden lasten isovanhemmat asuvat lähellä ja joilla on näihin mutkattomat suhteet, pääsevät kesälomasta merkittävästi helpommalla.

Kesälomalla esiin nousee myös toinen vanhempia erotteleva teema: mitä näistä pitkistä uuvuttavista rakkauden- ja konfliktintäytteisistä päivistä kerrotaan muille, ja miten? Entä mitä näistä jaetaan somessa?

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Siltala, 2017) esittää näihin kysymyksiin yhden vaihtoehdon: siinä isovanhempi hoitaa lasta paljon, ja lapsen sanomisia (valokuvista en tiedä) julkaistaan muitta mutkitta. Kirja perustuu Facebook-päivityksiin, joita Pirkko Saisio on julkaissut lapsenlapsistaan.

Olen näköjään ennakkoluuloinen: vaikka olen nähnyt Saision muistaakseni kaksi–kolme kertaa leikkipuistossa tyttärenpoikansa kanssa, minulle tuli suhteellisen suurena yllätyksenä, että hän, suuri kirjailija (eivätkö suuret kirjailijat tarvitse paljon hiljaista aikaa?) ja Suomen virallinen isoäiti-ikään ehtinyt julkilesbo viettää lastenlasten kanssa loputtoman paljon aikaa. Tässä asiassa hän varmasti tekee muillekin pr-työtä.

Kirjan perusteella Pirkko Saisio on superisoäiti. Hän keskittyy lapsiin, kohtelee heitä kivasti, nauttii heidän seurastaan, vie heitä yliopiston apteekkiin katsomaan lääkepakkausten liikkumista putkissa ja ylipäänsä kenties mahdollistaa sen, että iltatöitä tekevät näyttelijät hankkivat lapsia. Lastenlasten kanssa seurustelun tuoksinassa Saisiolle on tietysti kerääntynyt loputon määrä materiaalia siitä huolimatta, että lapset eivät ole kovin vanhoja.

Saision kirja koskettaa monella tavalla. Lapsenlapsen kanssa keskustellaan isoista asioista kuten rakkaudesta ja kuolemasta. On virkistävää lukea esimerkiksi siitä, kuinka lapsi innostuu hautausmaalla ehdottamaan, että kaivetaan muutama ruumis esiin, koska lasta kiinnostaa, miltä ne näyttävät.

Myös oma lapseni tykkäsi kirjasta. Luin sitä ääneen ja hän halusi kuulla lapsenlapselle sattuneita kommelluksia ja katsoa hänen piirustuksiaan. Lapseni mielestään ehdottomasti hauskinta oli se, kun Saision kissa oli pudonnut vauvaikäisen lapsenlapsen päälle.  

Kaikki kirjan jutut olivat sympaattisia ja monet niistä hauskoja, mutta kuuluisasta perheestään huolimatta lapsenlapsi on tavallinen lapsi eikä kaikki mitä hän sanoo ole erityisen nerokasta.

Saisio on siinä uskoakseni omaisiaan säästävä (tai sitten epäinhimillinen), ettei kirjaan mahdu yhtäkään aikuisten välistä konfliktia. Oman kokemukseni mukaan lastenkasvatuksesta, sen aiheuttamasta väsymyksestä ja siihen liittyvistä periaatteista tulee riitaa aika helposti. Lisäksi monilla on jatkuva ristiriita oman rauhan ja seuran kaipuun välillä.

Saisiolla sitä ei tämän kirjan perusteella ole, mikä tuntuu epäuskottavalta. Eikö hän koskaan ole helpottunut jäädessään puolisonsa kanssa kahdestaan toiseen kotiinsa Madeiralle, kun tytär perheineen lähtee Suomeen? Eikö lapsenlapsi koskaan tule kesken hyvän kirjoitushetken? Saisio on YLEn haastattelussa myöntänyt väsyvänsä joskus, mutta kirjasta se ei ilmene.

Kirja lienee taideteoksena Saisiolle niin sanottu välityö. Alun perin Facebookiin kirjoitetut, joskin kirjaa varten muokatut pätkät ovat rytmiltään hakkaavia ja niissä on painettuna lässähtäviä vaikka varmasti somessa toimivia loppulauseita.

Kirja kuitenkin nostaa isoja kysymyksiä paitsi kuolemasta, myös siitä, mikä on sopiva määrä julkaista lapsen juttuja netissä tai painettuna. Miten suhtautua siihen, että lapsi ei, lapsena, voi antaa julkaisemiseen aitoa suostumustaan?

Tästä asiasta pulpahtelee säännöllisesti puheenvuoroja, ja lukemistani perustelluimmat eivät puolla lasten kommellusten jakamista. Niitä ei ehkä kannata julkaista lapsen nimellä yksityisyyden vaarantamisen takia, ja toisaalta niiden julkaiseminen aikuisen nimissä on kyseenalaista siksi, että tekijänoikeus on lapsen. Toisaalta kaikki nämä hassut, liikuttavat ja syvällisetkin neronleimaukset ovat muuten vaarassa kadota, koska ei kuusivuotiaskaan niitä enää aikuisena muista.

Kirjoittaja: Anna Alanko

Anna Alanko on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineessa. Hän on hiukan uuvuttavan kesälomansa jälkeen viimeistellyt mielenterveyspoliikkaa koskevan väitöskirjansa. Hän toimii myös yhteiskuntatieteelliseen rahapeli- ja addiktiotutkimukseen keskittyneen University of Helsinki Centre for Addiction, Control and Governance (CEACG) -tutkimusryhmän koordinaattorina ja on Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkintolautakunnan jäsen.

Kuva: Siltala

Keskustele

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s